perjantai 26. syyskuuta 2014

R&A: Poikuus ja miehuus



Toiset voittavat kultaisia palmuja, toiset hopeisia karhuja.Yleensä näiden elokuvien välillä on löydettävissä ero. Niin tänäänkin.

Hienoudestaan huolimatta Richard Linklaterin huikeaa kohua nostattanut magnum opus Boyhood jää selvästi kakkoseksi Nuri Bilge Ceylanin Cannesin valloittaneelle magnum opukselle Kis uykusu (kv. Winter Sleep). Jälkimmäisen elokuvan ansioista kertoo mm., että poikkeuksellisesti myös IMDb on samaa mieltä: Boyhoodin IMDb-luku on tällä hetkellä 8,7, mutta Winter Sleepin peräti 9,1. Olemme tekemisissä laadukkaiden elokuvien kanssa.

Konsensus painaa tällä hetkellä vaakaa osoittamaan Boyhoodille paikkaa mestariteosten joukossa, mutta sitä se ei kyllä ole; se meriitti karkaa nimittäin jo heti ensi sekunneilla Linklaterin soittaessa Coldplayn Yellow'ta epäironisesti. Tämä on kuin yllättävä shamppanjalasillinen jäävettä kasvoille. 166-minuuttisen teoksen ensimmäiset 30 sekuntia ovat kuitenkin sen ainoa virhe, joten hylätkäämme pikkumaisuudet.

Linklater toteutti suurtyönsä ainutlaatuisella tavalla. Hän kuvasi elokuvansa 12 vuoden aikana, kuvaten muutaman päivän vuodessa samojen näyttelijöiden kanssa, noin 200 000 dollarin vuotuisella budjetilla. Nämä paljon puhutut tosiseikat ansaitsevat tulla toistetuiksi kolmesta syystä: ensinnäkin sopii huomata, että tämä komea teos on keskiverto suomalaisen elokuvan hintainen (vaikka siinä on Hollywood-tähtiä); toiseksi, elokuvaan käytetystä ajatustyöstä kertoo se, miten tasapainoinen ja sujuva se on; eikä toteutustapa tunnu koskaan pelkältä tempulta. Päinvastoin, Boyhood on Linklaterin omakohtaisin työ, joka sijoittuu pääasiassa hänen kotikaupunkiinsa Austiniin, Texasin pääkaupunkiin. Linklater kuvaa erään pojan kasvuvuodet tavalla, joka sekoittanee sekä ohjaaja-käsikirjoittajan omia että päähenkilön esittäjän, Ellar Coltranen, kokemuksia. Ajan kuluminen ilmaistaan totta kai hahmojen ulkomuodon luonnollisilla muutoksilla.



Pituudestaan huolimatta Boyhood soljuu kuin kanootti virrassa. Osittain tämä johtuu sen peitellysti episodimaisesta rakenteesta, joka jakaa elokuvan kahteentoista jaksoon; osittain taas sen televisiomaisesta kieliopista: Boyhood on kerronnallisesti oikeastaan hyvin tehty tv-elokuva. Tässä toteamuksessa on kriittinen sävy. On osittain makuasia, miten näihin asioihin suhtautuu, mutta Boyhood on yksi esimerkki digitalisoimisen cineman ja television rajaa hämärtävästä vaikutuksesta. Valokuvan puolella yliestetisointi kyseenalaistettiin hyvin rujolla ja vaikuttavalla tavalla jo 80-luvulla. Tähän viitaten Boyhoodin kuvailmaisu on hyvin suoraa ja kirkasta: realistista. Mutta samalla se muistuttaa myös hyvin tehtyä kotivideota. Siinä on sattuneesta syystä jotain kulunutta. Oli miten oli, ajatuksia se ainakin herättää.

Boyhoodin aitoutta ei käy kiistäminen. Se todella tuntuu elämältä, ainakin keskiluokkaisen amerikkalaisperheen elämältä 2000-luvulla. Tekstin taso kaikessa naturalistisuudessaan jättää hyvin vähän sijaa muulle kuin ylistykselle. Näyttelijät tekevät sitä vastaavasti upeaa työtä. Jopa amatöörien pienet kulmikkuudet lisäävät esityksen uskottavuutta. Niminäyttelijöistä Patricia Arquette tekee perheenäidin roolin täsmälleen samalla tavalla kuin tv-sarjassa Näkijä (sarjan tuntevat voivat huvitella bongaamalla Arquetten hiustyyleistä, minkä kauden kuvaukset olivat kulloinkin menossa). Hän on aivan valtavan hieno. Ex-miestä esittää Linklaterin alter ego, Ethan Hawke, todella mielenkiintoinen mies. Monilahjakkuus, mutta valkokankaalla täysin linjattoman uran tehnyt. Linklaterin kanssa Hawke liikkuu toisella tasolla kuin muualla. Nytkin voidaan sanoa, että mihin tahansa "rikoksiin" Hawke on kankaalla syyllistynyt, hän saa ne kaikki anteeksi pelkästään Boyhoodin kohtauksella, jossa hän pitää kaikkien aikojen parhaan sukupuolivalistusoppitunnin.

Boyhood on ainutlaatuinen kaleidoskooppi amerikkalaiseen elämään viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Miksi se ei siis inspiroi pohtimaan ja keskustelemaan aikakauden ongelmista? Se kysymys jää tällä kertaa vastaamatta.

Winter Sleep sen sijaan ei muuta teekään kuin pistää synapsit aivoissa kipinöimään. Tästä mielettömän rikkaasta elokuvasta voisi ja pitäisi kirjoittaa pienen kirjan verran tekstiä, mutta kello on jo kaksi yöllä ja aihe on liian vaativa yhdellä istumalla käsiteltäväksi. Winter Sleep on Once Upon a Time in Anatoliasta tuttua Ceylania, missä näennäisen yksinkertainen estetiikka yhdistyy arjen konfliktien valtavan monipolviseen ja kypsään käsittelyyn. Tuloksena on koko ajan suggeroivammaksi käyvää elokuvaa ja mestaritason näyte siitä, miten keskustelu tehdään elokuvassa kiinnostavaksi.



"Valtakuntani on ehkä pieni, mutta ainakin olen sen kuningas." Winter Sleep ottaa aiheensa ja ideansa Anton Tsehovin novelleista ja viittaa lisäksi mm. William Shakespeareen, etenkin tämän kuningasnäytelmiin. Keskushenkilö on keskellä Anatolian ei-mitään elävä entinen näyttelijä Aydin (tarkoittaa turkiksi "intellektuelli"), joka pitää pientä hotellia ja omistaa useita tienoon kiinteistöjä. Merkkihenkilö siis. Jolla on tietenkin nuori ja kaunis vaimo. Aydin lähenee kuudenkympin rajapyykkiä ja kokee ensimmäisiä kertoja vanhuuden kosketuksia. Elokuva avaa tämän murrosvaihetta elävän tai paremminkin siihen erään pikku tapauksen tönäämänä suistuvan patriarkan sielunmaisemaa. Ja tekee sen niin monisyisellä tavalla, että sen täydelliseen käsittelemiseen voisi uhrata päiväkausia näppäimistön ääressä.

Tässä elokuvassa mikään ei ole yksinkertaista. Nykyelokuvalle aivan poikkeuksellisella sitkeydellä Ceylan kieltäytyy yhtään yksinkertaistamasta henkilöitään, tekemästä heistä muottiin sopivia hahmoja. Tämä selittää elokuvan 196-minuuttisen pituuden. Tsehovin lisäksi aika ajoin Bergmania muistuttava teksti on (ainakin tässä yhteydessä) sanoin kuvaamattoman taidokasta ja viisasta. Winter Sleep on vielä lähempänä oikeaa elämää kuin Boyhood. Ja sen kestäessä se alkaa kasvaa myös tarkkaan hiotuksi allegoriaksi patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Aydinin ja hänen johtamansa pikku yhteisön sekä aivan erityisesti kultaisessa vankilassa elävän vaimonsa kautta Ceylan tutkii koko yhteiskunnan valtarakenteita monumentaalisen näkemyksellisellä tavalla. Kaiken vaikuttaessa kaikkeen, kenenkään asema ei koskaan ole yksinkertainen tai toisista riippumaton. Mutta Ceylan ei jää märehtimään lohduttomuudella, vaan näyttää, että ihmisillä on halua oppia ja muuttua. Ja missä on halua, siellä on myös tie. Vaikeakulkuinen tosin kuin anatolialainen vuoristopolku lumimyrskyn jälkeen.

Ceylan on Turkin merkittävin nykyohjaaja osin sen takia, että hän käsittelee sellaista Turkkia, mitä maan mainosesitteet eivät tuo etualalle. Tai uutiset. Nämä ovat paljon stereotypioita moniulotteisempia, samastuttavampia ihmisiä. Sitä enemmän, kun näyttelijätyö liikkuu tällä tasolla. Yksinkertaisesti hengästyttävää. Nämä ihmiset tulevat todella iholle, todella tutuiksi, jokainen pienintä roolia myöten. Heitä johtaa Iso-Britanniassa teatteriammattilaisena ja joissakin isoissa angloelokuvissa (The International, Rosewater) luonnerooleja tehnyt Haluk Bilginer, ilmiselvä mestari. Bravo.

Winter Sleepin estetiikka jää mietityttämään. Ceylan käyttää hyvin rajattua palettia, mutta harkitusti. Valokuvaajana aloittaneena hän osaa myös käyttää digitekniikkaa määrätyllä tavalla: ulkokuvat vangitsevat vuoristoseudun kylmyyden. Mutta eikö niistä puutu myös jokin luonnolle ominainen sävykkyys, jonka filmi olisi vielä muutama vuosi sitten tallentanut? Ehkä se on makuasia. Musiikkina Ceylan käyttää Schubertin sonaattia, jonka Bresson ehti jo omia Balthazarissaan.

2 kommenttia:

  1. "On osittain makuasia, miten näihin asioihin suhtautuu, mutta Boyhood on yksi esimerkki digitalisoimisen cineman ja television rajaa hämärtävästä vaikutuksesta."

    En ole ihan varma mitä tuolla meinaat, kun Boyhood on kuitenkin nimenomaisesti kuvattu filkalle: http://www.smokescreenlondon.com/event-reviews/2014/7/12/richard-linklater-discusses-boyhood-at-the-bfi

    "There is nothing more stable than a 35mm negative. Had I started on the best HD camera back in 2002, I’s have been on my fifth by now. It was never even much of a decision. But I didn't like the way digital looked back then, it looks better now, I’ve shot 2 of my last 3 films on a Lexa. We caught a little bit of the death spiral of 35mm towards the end. But it was still good to hear ‘check the gate’. "

    VastaaPoista
  2. Sori, tarkennan. En tarkoittanut puhua kuvaustekniikasta, vaan siitä miltä lopputulos näyttää kankaalla. Boyhood on leikattu digitaalisesti ja tietenkin se heijastetaan kankaalle digitaalisesti. Digikopioissa on aivan valtavia eroja, ja Boyhoodista näkemäni kopio sijoittuu laadultaan jonnekin vähän keskitasolinjan alapuolelle. Elokuvan hienouden kannalta tämä on tietysti sääli. Boyhoodin maailma on hyvin kirkas, hyvin kesäinen ja digi korostaa tätä epäedullisesti. Kun se on vielä kuvattu hyvin konstailemattomasti ja halvalla, se todella muistuttaa kovasti tv-tuotantoa. Se, että Boyhood on kuvattu filmille ei erotu millään tavalla lopputuloksessa.

    Kiva, kun luit jutun. Etenkin näitä festariraportteja suoltaessani unohdan usein, että nämä menevät muidenkin kuin omien silmieni eteen.

    VastaaPoista