maanantai 3. helmikuuta 2014

Mestari on menetetty: Philip Seymour Hoffman 1967-2014



Allekirjoittaneen osalta enimmäkseen surkeasti sujunut DocPoint-viikko sai vielä mahdollisimman surullisen päätöksen, kun Yhdysvalloista saapui taskuun järkyttävä tieto Philip Seymour Hoffmanin täysin odottamattomasta kuolemasta. Poismeno ei käynyt näyttelijän saavutusten oikeuttamalla arvokkuudella: 46-vuotiaan kerrotaan löytyneen kylpyammeesta huumeruisku käsivarressa. Pää hakee sanoja eikä löydä kuin yhden: käsittämätöntä.

Philip Seymour Hoffman ei ollut kuka vaan Hollywood-tähti: hän oli ei enempää eikä vähempää kuin sukupolvensa näyttelijäkillan johtohahmoja ja suunnannäyttäjiä. "Nerokas" on täysin kelpo adjektiivi Hoffmanin kohdalla, "ainutlaatuinen" jo väistämätön. Hoffmanin lahjakkuus oli nimittäin sitä luokkaa, että ne kykenivät nostamaan tämän ulkonäöltään kaikkea muuta kuin Hollywood-kelpoisen tavallisen miehen luonnerooleista jopa merkittäviin pääosiin.

Ensimmäisen kerran Hoffman näkyi elokuvallisella Richterin asteikolla Chris O'Donnellin limaisena vastapoolina Al Pacinon mielin määrin hallitsemassa Naisen tuoksussa (1992) Näitä puheen nuottia myöten ällöttäviä selkärangattomia otuksia Hoffman pystyi tulostamaan kuin tyhjää vaan ja olisi niihin erikoistumalla voinut helposti elättää itsensä. Hänen ei oikeastaan tarvinnut kuin vähän silmiään siristää ja ääntämystään laiskistaa ja yksi perustyyppi sosiologisesta faunasta tuli täydellisesti paljastettua. Se, että tämä tyyppi tuli vaivattomasti ulos näin älykkäästä ja kyvykkäästä miehestä jää kiehtomaan mieltä.

 

Sanotusta huolimatta ei ehkä ollut päivänselvää syytäkään sille, että ura olisi jatkunut nousukiitoisena Naisen tuoksusta, sillä muotti oli vielä ahjossa, vaikka kolmenkympin rajapyykki lähestyi. Niinpä Hoffman nähtiin välissä muun muassa yhtenä Pakotie-uusinnan (1994) rikollisgorilloista. Oikean suunnan löytymiseen tarvittiin vain yksi kohtaaminen.

Hoffman tekee lähes näkymättömän pikkuroolin Paul Thomas Andersonin esikoisohjauksessa Hard Eight (1996). Tämä on kuitenkin käännekohta. Hoffmanista tulee Andersonin legendaarisen ensemblen tärkein palanen, jolle ohjaajamestari kirjoittaa nipun huikeita tyyppejä. Jo ennen niitä Hoffman ehtii räjäyttää pankin Todd Solondzin mestariteoksessa Happiness (1998). Säälittävästä, hikisestä puhelinhuohottajasta tulee Hoffmanin muistelluin kulttirooli. Happinessin ja Andersonin töiden kautta Hoffman nousee amerikkalaisen riippumattoman elokuvan erääksi johtotähdeksi.

Vaikka Hoffmanin roolit valtavirtaelokuvissa eivät jää juuri pekkaa pahemmiksi, tuntuu Hoffman solahtavan indie-leffoissa omimpaan elementtiinsä. Boogie Nightsin (1998) roolihahmo on täysin mitätön hukkapallo, mutta Hoffmanin käsittelyssä hauska ja inhimillinen. Skaalan rajattomuudesta todistaa vastaansanomattomimmin uskomaton esitys Magnoliassa (1999): äärimmäisen empaattisen saattohoitajan kuva on Happinessin luuserin täydellinen vastakohta, täynnä hellyyttä. Hoffman ei pelkää olla täysin auki katsojan luennan edessä.



Taito olla pelottomasti rehellinen sijaitsee Philip Seymour Hoffmanin taiteen sydämessä. Sekä tieto siitä, että häntä ei ole kuin yksi kappale Hollywoodissa. Ketään ei siis ole täyttämässä paikkaa. Teatterissa kouliintuneena tekniikka oli aina hallussa, mutta vain työkaluna. Ainutlaatuisen hengen töihin puhalsi kyky ymmärtää jokainen rooli ytimiä myöten. Todisteena tästä uran valitettavasti kuuluisimmaksi jäänyt rooli: Truman Capote (2005). Hoffman tavoittaa toki kirjailijan tavaramerkkimäisen äänen ja kaiken oleellisen habituksesta, johon oli laihduttamisen jälkeenkin reippaasti liian isokokoinen, mutta varsinainen työ syntyy silkasta läsnäolosta. Hoffman pystyi paljastamaan kaiken esittämästään hahmosta sanattomasti, silmiensä ja kehonkielensä kautta.

Jos kohta sanatkin sujuivat. Turhautuneen ja liikaa nähneen CIA-agentin rooli Charlie Wilsonin sodassa (2007) on huikea nähtävyys, johon palaa kerta toisensa jälkeen vaikka vain nauraakseen sille, kun Hoffman purkautuu katkerana pomolleen joutuneensa pänttäämään suomen kielioppia kolme vuotta turhan takia.

Punaisena lankana säilyi sija Paul Thomas Andersonin "troupessa". Loputtomasti väärin ymmärretyssä ja väärin tulkitussa mestariteoksessa Mestari (2012), ohjaaja ja näyttelijä luovat suggeroivan tulkinnan ideologiasta skientologian syntylähteillä. Yhteistyön tavoite, kokonaistaideteos tyyppigalleriasta, jäi täysin varmasti puolitiehen, mikä on korvaamaton menetys.



Philip Seymour Hoffman kuoli kesken toisen elokuvaohjauksensa valmisteluja. Ensimmäinen oli vähälle huomiolle jäänyt Jack Goes Boating (2010). Teatterissa Hoffman oli ohjannut jo pitkään vaihteleviksi luonnehdituin tuloksin. Tällä hetkellä hänet voi ja kannattaa nähdä Suomen valkokankailla Yaron Silbermanin hienossa ryhmätutkielmassa A Late Quartet. Siinä Hoffman esittää maailmankuulun jousikvartetin kakkosviulistia, jonka rooli on sitoa langat yhteen tukemalla muita. Tämä jos mikä peilaa kauniisti Hoffmanin ja jokaisen luonnenäyttelijän todellisuutta.

Vain subjektiivisen intuitiivisesti resonoivat Pilvikartaston loppusävelet Philip Seymour Hoffmanin kuolinuutisen kanssa. Hoffman ei elokuvassa esiintynyt. Elokuvan tappio.


3 kommenttia:

  1. Kepeät mullat. Loistava luonnenäyttelijä, kehno rännittäjä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista mutta, jos sallit, en jaa kevytmielisyyttäsi. Itse toivotan erään Hoffmanin elokuvan mukaisesti: May you have food and raiment, a soft pillow for your head; may you be 40 years in heaven, before the devil knows you're dead.

    VastaaPoista