sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pakko katsoa: elokuva-arkiston syyssarja alkaa Niagarassa

Huomenna Niagaraan palaa jälleen elokuvan ystävän lempilapsi, KAVAan kuuluvan elokuva-arkiston maanantaisarja. As films go by -blogi teki hiljan hienon palveluksen listaamalla valtaosan 1990- ja 2000-lukujen arkistoesityksistä Niagarassa. Mitä kaikkea siellä onkaan nähty, aidolta filmiltä.

Tämänsyksyinen sarja muistuttaa arkiston parhaat palat -kokoelmaa, kaanonsarjastakin voitaisiin puhua. On tietenkin makuasia, ovatko tusinan kaikki teokset hyviä, mutta klassikon asemaa niistä nauttii - hetkinen, lasketaanpas -... JOKA IKINEN. Tässä mielessä vastaavaa sarjaa ei edes Niagarassa ole nähty moneen vuoteen. Toisin sanoen, meneepä tulevan syksyn aikana Niagaraan minä tahansa maanantaina kello 18.30, se kyllä kannattaa.

28.9. Jonathan Demme: Stop Making Sense (1984)

Musiikkielokuvien Citizen Kane, tai jos Welles ei satu miellyttämään, niin sitten joku muu omasta mielestä huippujen huippu. Vakava huomautus: Stop Making Senseä ei pidä jättää katsomatta, MUTTA paikalla täytyy muistaa, että kopiosta ei mitä todennäköisimmin ole poistettu sitä varjelevia suojafilmejä, joista aiheutuu noin puolen minuutin tauko aina 20 minuutin välein. Tähänhän on Niagarassa totuttu jo usean vuoden ajalta, mutta tällaisessa musiikkielokuvassa välttämättömästä pahasta aiheutuu tuntuvaa haittaa. Niagara tiedottanee asiasta ennen esitystä.

1.10. Andrei Tarkovski: Stalker (1979)

Tämä monumentti kuuluu elokuvataiteen parnassolla siihen luokkaan elokuvia, jotka olisi nähtävä joka kerta, kun tilaisuus filmikopiosta nauttimiseen tulee. Vertaisia on korkeintaan kevyt kourallinen; nyt puhutaan todella kovimman luokan, "parempi kuin Citizen Kane" -kategorian teoksista, jotka määrittävät elokuvataiteen mahdollisuudet. Leffa kestää kaksi ja puoli tuntia, on hidas ja vakava - ja täysin hypnoottinen.

8.10. Carlos Saura: Veren häät (1981)

Tanssielokuvan klassikko, mikä tuntuu auttamatta vaisulta luonnehdinnalta edeltävän maanantain ylittämättömyyden rinnalla. Veren häät kuuluu joka tapauksessa kuolemattoman Korppi sylissä -klassikon ohjaajan pääteoksiin. Lorcan näytelmästä ammentava, kokeellisuuden rajoilla pyörähtelevä kasarihumppa lienee monesti tanssin pariin palanneen Sauran paras tällä saralla.

15.10. Luchino Visconti: Maa järisee (1948)

Neorealismin jalo, ehkei täysin tyydyttävä klassikko.

22.10. Bertrand Tavernier: Round Midnight - keskiyön soundi (1986)

Merkittävän ranskalais-auteurin (mm. St. Paulin kelloseppä, Tänään se alkaa) Yhdysvaltain piipahdus tuotti jazz-elokuvien klassikon, jonka arvot tunnustettiin heti korkeimmalta taholta: musiikki voitti Oscarin ja muusikko Dexter Gordon nähtiin pääosastaan ehdolla palkinnolle.

29.10. Bob Fosse: Cabaret (1972)

Oscareista kun puhutaan: kuinka hyvä Cabaret on? Sen verran hyvä, että Fosse voitti sen ohjauksesta pystin jättäen näppejään nuolemaan erään Francis Ford Coppolan, joka oli samana vuonna saanut aikaiseksi nopeasti unohdetun räpellyksen nimeltä Kummisetä. Fosse oli musikaalin viimeinen suuri ohjaaja, omaperäinen ajattelija, joka ei pehmoillut: Cabaret'sta nostalgista camp-hömppää odottavat saavat luvan yllättyä, vaikka sivuroolissa ilahduttaakin Austin Powersin pomo. Pääroolin tekevän, myöhemmin campin kuningattareksi nostetun Liza Minnellin isä Vincente kuuluu genren maestroihin. Fosse ohjasi vain neljä muuta elokuvaa (joista ainakin Lenny ja All That Jazz Cabaret'n veroisia) sekä mm. Chicagon legendaarisen näyttämöversion, jonka lahjaton Rob Marshall myöhemmin bastardisoi valkokankaalle.

5.11. Akira Kurosawa: Yojimbo - onnensoturi (1961)

Sergio Leone teki Yojimbon uusiksi nimellä Kourallinen dollareita, ja tuli aloittaneeksi hedelmälliseksi osoittautuneen italowestern-lajin. Clint Eastwood nousi tähdeksi roolissa, jonka alkuperäisessä tekee Toshirô Mifune. Mitä muuta tarvitsee sanoa?

12.11. Pedro Almodóvar: Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)

Upeasti otsikoitu läpimurtoteos, jota almodóvarilaisempaa ei ole. Näyttelijöistä löytyy Carmen Maura ja Antonio Banderas.

19.11. Francois Truffaut: Jules ja Jim - rakkauden hymy (1961)

Uuden aallon nopealiikkeinen perusteos, Jules ja Jimin tuntevat kaikki. Nouvelle vaguelle epätyypillisesti kyseessä on epookki, joka sijoittuu I maailmansodan aikoihin. Henri-Pierre Rochén romaani on vielä parempi, ja se on aika paljon sanottu se.

26.11. Alan Parker: Pink Floyd - The Wall (1982)

Yliarvostettu, mutta tällä on monet vannoutuneet faninsa. Parasta ovat Gerald Scarfen nerokkaat, väkevät animaatiot. Musiikkikin on rautaa.

3.12. Alfred Hitchcock: Vertigo (1959)

Jännityksen mestarin aarteistosta voi kukin valita suosikkinsa, mutta Vertigo on maestron syvämietteisin teos, joka voi avautua yhä uusin tavoin. Sukupuolirooleja ja libidoa on nähty harvoin yhtä neuroottisessa valossa. (Ei muuten yhtä hyvä kuin Stalker, sanoi Sight and Sound mitä tahansa.)

10.12. Martin Scorsese: New York, New York (1977)

Tällä kertaa varsin musiikillisen arkistosarjan päättää Taksikuskin jälkeen valmistunut, ja sen varjoon jäänyt, hieno kuvaus musiikin ylivallasta ihmisessä. Hankalaa jazz-muusikkoa esittää Robert DeNiro ja hänen sydämensä valittua Liza Minnelli. Uskomattomin juttu leffassa on sen tunnusmelodia, joka ei ole vanha standardi, vaan säveltämällä sävelletty tätä elokuvaa varten.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lähetä kommentti