Monroe R&A:ssa 2011
Zindagi na milegi dobara = jotain jotain yhdessä. Sen enempää en ymmärrä näin otsikoidun Bollywood-teoksen nimestä. Ei mitään väliä, ZNMD:stä nauttiakseen ei tarvitse tietää paljon muutakaan. Mikä tuntuu lahjalta: Zoya Akhtarin keveä ja vaivaton ohjaus säästää etenkin väsynyttä katsojaa sekä päänsärkyä aiheuttavalta pohdiskelulta että tuskaantumiselta kehnoon käsityöhön. ZNMD on kolmen tunnin loma syyssateesta huolettomassa uni-Espanjassa.
Siellä elokuvan kolme päähenkilömiestä tekevät road trippiä kaikkien lajin vaatimusten mukaisesti. Matka on mukamas yhden kolmikon jäsenen polttarit. Kohdataan Espanja-kliseitä härkäjuoksuista kauniisiin neitosiin ja välillä sanaillaan nokkelasti tai kuunnellaan musiikkia.
Höttöisen hölmöt Bollywood-leffat toimivat, koska niiden tekijät tietävät, miten eskapismia tehdään. Mumbaista löytyy muun muassa planeetan ammattitaitoisimpia elokuvaajia. Tästä raudanlujasta osaamisesta ZNMD:ssä nähdään osoituksena huikean hyvin toteutettu laskuvarjohyppyjakso. Akhtarin elokuva ei visuaalisesti kohoa silti aivan alan kärkikastiin, koska digitaalisesti toteutettu leikkausvaihe näkyy selvästi kuvanlaadussa.
Eri aikaan toisaalla: Monroen luotain kävi testaamassa leffavisan á la Stadi.
Kallion Bar Molotovissa joka tiistai kello 20 järjestettävä visa osoittautui hyvin hauskaksi ja viihdyttäväksi. Täydeltä vaikuttanut, mutta kuulemma normaaliin nähden puolityhjä visa oli sopivan haastava ja kovatasoinen. Kysymyksissä painottui ehkä erityisesti b-elokuva, laajasti ymmärrettynä: anglosaksiselle elokuvaperinteelle osattiin nauraa salavihkaisesti.
Joukkueemme, Lumiere Kokkoset, ylsi tiukassa kisassa toiseksi, mutta hävisi selvästi kolmella pisteellä Gary Buseylle. No, jos jollekin pitää hävitä...
Mutta ensi viikolla on revanssin paikka.
torstai 22. syyskuuta 2011
Kuinka kaatua R&A:ssa
Monroe R&A:ssa 2011
YKSI
Tämä tekniikka on erityisen miellyttävä, koska sitä voi menestyksekkäästi käyttää myös muissa elokuvajuhlissa.
Kaatumisen valmistelu alkaa siten, että roikutaan blogia kirjoittamassa, kunnes näytöksen alkuun on neljä minuuttia. Tässä vaiheessa on tärkeää pitää silmällä kelloa - ajoitus on kaiken A sekä O. Jos esityspaikalle lähtee liian aikaisin, ei kaatumisen vaatima kriittinen paine kasva tarvittaviin mittoihin, ja hanke epäonnistuu. Vielä ikävämpää on, jos liikkeelle lähtö tapahtuu liian myöhään, sillä jos leffan alusta myöhästyy, menettää kaatuminen tarkoituksensa ja koko tapahtuma on pelkästään nolo ilman lieventäviä asianhaaroja.
Siispä: neljä minuuttia.
Nyt seuraa ensiksi liikkumista ryntäys-vaihteella, ja sen jälkeen koreografisesti puutteellista polkemista. Jos punaisia päin pyöräilystä selviää a) hengissä b) sakoitta, parkkeerataan ja lukitaan (!) pyörä teatterin eteen.
Varsinainen kaatuminen suoritetaan siten, että kaikki huomio kiinnitetään teatterin ulko-oveen eikä panna merkille liukasta metalliritilää askelen alla. Vielä kaatuessa voi kerätä tyylipisteitä pitämällä kättä jatkuvasti kurotettuna kohti ovenkahvaa epätoivoa ilmentäen.
Voilá.
KAKSI
Edistyneemmät festarikiertäjät voivat kokeilla välinekaatumista.
Tässä esimerkissä meillä on välineenä jo edellisessä mallissa sivuosaa esittänyt sininen, kotimaassa valmistettu polkupyörä, joka nyt nousee tähtenä parrasvaloihin.
Temppu on itse yksinkertaisuus, ja vaikka kiire auttaa, ei se ole välttämättömyys. Tärkeää on, että matka suuntautuu kohti näytöspaikkaa, ja että matkaa suoritetaan laittomasti raitiovaunukaistalla (remontin tukkiman) jalkakäytävän vieressä. Loput onkin helppo jo arvata. Ei tarvitse muistaa muuta kuin, että siinä vaiheessa, kun tempaistaan eturengas rotvallin yli jalkakäytävän puolelle, annetaan takarenkaan solahtaa nätisti raitiovaunukiskon ja asvaltin väliseen rakoon. Vaikutus on välitön, ja seuraukset riippuvat yllä pidetystä matkavauhdista.
Täydet pisteet saa, jos kykenee molempiin kaatumisiin saman festivaalipäivän aikana.
YKSI
Tämä tekniikka on erityisen miellyttävä, koska sitä voi menestyksekkäästi käyttää myös muissa elokuvajuhlissa.
Kaatumisen valmistelu alkaa siten, että roikutaan blogia kirjoittamassa, kunnes näytöksen alkuun on neljä minuuttia. Tässä vaiheessa on tärkeää pitää silmällä kelloa - ajoitus on kaiken A sekä O. Jos esityspaikalle lähtee liian aikaisin, ei kaatumisen vaatima kriittinen paine kasva tarvittaviin mittoihin, ja hanke epäonnistuu. Vielä ikävämpää on, jos liikkeelle lähtö tapahtuu liian myöhään, sillä jos leffan alusta myöhästyy, menettää kaatuminen tarkoituksensa ja koko tapahtuma on pelkästään nolo ilman lieventäviä asianhaaroja.
Siispä: neljä minuuttia.
Nyt seuraa ensiksi liikkumista ryntäys-vaihteella, ja sen jälkeen koreografisesti puutteellista polkemista. Jos punaisia päin pyöräilystä selviää a) hengissä b) sakoitta, parkkeerataan ja lukitaan (!) pyörä teatterin eteen.
Varsinainen kaatuminen suoritetaan siten, että kaikki huomio kiinnitetään teatterin ulko-oveen eikä panna merkille liukasta metalliritilää askelen alla. Vielä kaatuessa voi kerätä tyylipisteitä pitämällä kättä jatkuvasti kurotettuna kohti ovenkahvaa epätoivoa ilmentäen.
Voilá.
KAKSI
Edistyneemmät festarikiertäjät voivat kokeilla välinekaatumista.
Tässä esimerkissä meillä on välineenä jo edellisessä mallissa sivuosaa esittänyt sininen, kotimaassa valmistettu polkupyörä, joka nyt nousee tähtenä parrasvaloihin.
Temppu on itse yksinkertaisuus, ja vaikka kiire auttaa, ei se ole välttämättömyys. Tärkeää on, että matka suuntautuu kohti näytöspaikkaa, ja että matkaa suoritetaan laittomasti raitiovaunukaistalla (remontin tukkiman) jalkakäytävän vieressä. Loput onkin helppo jo arvata. Ei tarvitse muistaa muuta kuin, että siinä vaiheessa, kun tempaistaan eturengas rotvallin yli jalkakäytävän puolelle, annetaan takarenkaan solahtaa nätisti raitiovaunukiskon ja asvaltin väliseen rakoon. Vaikutus on välitön, ja seuraukset riippuvat yllä pidetystä matkavauhdista.
Täydet pisteet saa, jos kykenee molempiin kaatumisiin saman festivaalipäivän aikana.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Lasten leikkejä
Monroe R&A:ssa 2011 (pikaviesti)
Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.
Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.
Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.
Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.
Festivaalien alkupäivissä on ollut/oli mukana vahva lapsinäkökulma. Jeg reser alene Norjasta kuvaa yhtä viidestä pahimmasta painajaisesta miehen elämässä: Man som elsket Yngvessä esitelty Jarle (Rolf Kristian Larsen, Norjan vastaus Ryan Goslingille) saa kuulla, että 7 vuoden takaisesta teinikriisikänniepisodista on hänelle periytynyt kouluikäinen tytär. Edeltäjäänsä konservatiivisempi ja pehmeämpi elokuva on yhtä kaikki mukava, koska Stian Kristiansen on lahjakas ja hänen nuoret näyttelijänsä nerokkaita.
Hesher on hevari, joka ilmaantuu 12-vuotiaan TJ:n elämään pahimman kriisin hetkellä äidin kuoltua auto-onnettomuudessa. Tarpeettoman tunteilun söhrimä indie on usein räkätyttävän hauska (se kertoo mm. tähän mennessä festareiden parhaan vitsin) ja dialogi kuulostaa poikkeuksellisen tuoreelta Joseph Gordon-Levittin suussa.
Händelse vid Bank paljastuu Playn nähtyä pelkäksi Ruben Östlundin sormiharjoitelmaksi. Play on sanalla sanoen loistava. Se on mikroskooppisen tarkka kuva labradorin noutajaa muistuttavasta yhteiskunnasta, joka ei pysty käsittelemään omista normeistaan poikkeavia ilmiöitä. Joukko lapsia pystyy pelaamaan tällä puolustuskyvyttömyydellä ilmiömäisesti näytellyssä huipputeoksessa. Saa nähdä, tuleeko festareilla vastaan enää parempaa.
Huomenna: leffavisailemassa Stadissa sekä Kuinka kaadutaan Helsingissä.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Filmifriikki, kirjaimellisesti ottaen
Monroe R&A:ssa 2011
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
Elokuvan 20 vuotta jatkunut hitaan yhtäkkinen digitalisoituminen on päässyt viimeiseen vaiheeseensa nyt, kun sen kalpea kurotus yltää jo elokuvafestivaaleihinkin. Tampereen elokuvajuhlilla filmi jäi vähemmistöön jo pari kolme vuotta sitten, tänä vuonna R&A:n näytöksistä suurin osa esitetään muuna kuin filminä. Tässä kehityksessä kaikki häviävät paitsi liike-elämä. Eikä jälkimmäisestäkään ole varmuutta virtual fee -skandaalin yhä velloessa.
Enkä vedä näkemyksiäni hatusta ilman empiiristä aineistoa. Aiemmin mainittu Kill List oli digiprojektiona hirveää katseltavaa. Sunnuntaina istuin läpi norjalaisen Jeg reser alenen, joka olikin diginäytös, vaikka katalogi antoi toisin ymmärtää. Sen näytöksen jälkeen hämmästelin, miten festivaali ei selkeästi ilmoita esityskopioiden formaattia. Katsojalla on kyllä oikeus tähän tietoon, kallistuivatpa hänen mielipiteensä asiasta mihin suuntaan tahansa. Pyytämällä sain kyllä tarvitsemani tiedot ilman ongelmia, kiitos vain. Tässä yhteydessä selvisi mm. sellainen hyödyllinen seikka, että Kinopalatsin saleista ainoastaan sali 9:ssä esitetään filmejä.
Jeg reser alene ei ollut aivan yhtä kamalaa saastetta silmille kuin Kill List, jo epäilemättä siitäkin syystä, että se oli alunperinkin ammattitaitoisemmin kuvattu. Kuvanlaatua ei silti voinut luonnehtia kuin huonoksi - kun muistissa oli elävästi edeltäjänsä Man som elsket Yngven filmikopion lämpöisyys, kärsi jatko-osa vertailussa jo esitysolosuhteistakin. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää asiain tola jo etukäteen, sillä Norjan elokuvateatterithan digitalisoitiin kaikki jo viime vuonna.
Hyvä puoli asiassa on se, että valinnan legendaarinen vaikeus helpottui merkittävästi nyt, kun raakkaan ns. DCP:t pois listalta. Poikkeuksen muodostavat dokumenttielokuvat, kuten armottoman hauska Conan O'Brien Can't Stop. Sillä jos dokumenttielokuva heijastaa omaa aikaansa, tuntuu loogiselta, että se myös käyttää niitä välineitä, jotka ovat ajalle ominaisimpia tallentaakseen aitoja paikkoja ja tapahtumia. Tämä ei anna lupaa tehdä huolimatonta työtä - eikä COCS (!) pääse tässä suhteessa pinteestä ilman nuhteluita -, vaan usein vaikeissa fyysisissä olosuhteissa työskenteleville dokumentaristeille laajemmat mahdollisuudet tehdä työtään. Digitalisoituminen on dokumenttipuolella tuottanut fiktiokenttään nähden paljon useammin kiinnostavia tuloksia. Ja silti, minusta olisi hauskaa nähdä diginäkin kuvatut dokumentit filmille printattuina, jolloin niihin tarttuu sävyjä syventävää lämpöä.
COCS (hih hih hii) oli siinäkin mielessä erityistapaus, että se käsitteli miestä, jonka olemme kollektiivisesti tottuneet näkemään televisiossa*. Siksi televisiomainen dokumentti tuntui luonnolliselta katseltavalta. Maailman Conan-hulluimmassa maassa näytös oli totta kai loppuun myyty eikä kenenkään tarvinnut pettyä. Elokuvallisesti Rodman Flenderin ohjauksella ei ollut monia ansioita, mutta muotokuvana armoitetusta viihdyttäjästä se puolustaa hyvinkin olemassaoloaan. Lisäksi se on mielettömän, conanmaisen hauska.
"Here for the first time on this stage, on any stage: The Coquettes! Because this is a tour, we first called them The Tourettes - but they just said 'fuck' a lot."
Elokuva seuraa Conan O'Brienia tämän Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueella, joka seurasi talk show -isännän saatua potkut NBC:ltä. Vaikka Conan on aina varjellut yksityiselämäänsä julkisuudelta, kiinnostavinta elokuvassa oli Conanin perhe-elämän sijaan hänen työryhmänsä ja työtapojensa seuraaminen. Conan ei ole koskaan vähempää kuin mielenkiintoinen pomo. Arvaamaton. Vaikeaselkoinen. Aina vitsaileva. Ja ennen muuta parrakas!
Kenties lahjakkuutensa ansiosta etuoikeutettu koomikko purkaa vihaansa haastattelijalle, mutta sopii muistaa, että Conan on myös kapitalistimiljonääri, jolle NBC maksoi erorahoja 45 miljoonaa dollaria (summa pitää sisällään korvaukset hänen työryhmälleen). Ehkä Conanin perspektiivi on hieman...erilainen kuin jonkun vähemmän etuoikeutetun, joka EI ole työskennellyt 20 vuotta televisiossa. Toisaalta hänen komiikkansa ei ole jaylenomaista pikkuvitsailua, vaan kokovartalokommentti ajan absurdiudesta ja salavihkainen parodia talk show-isännyysinstituutiosta. Hänellä on enemmän kanttia kritiikilleen kuin muilla kollegoillaan.
Elokuvan nimen voi ymmärtää kahdella tapaa. Joko Conan ei saa lopettaa tai hän ei voi pysähtyä. Molemmat lauseet saavat perustelut muotoa MOT.
*Poikkeuksena cameo Todd Solondzin Storytellingissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)