Iloinen yllätys: tätä elokuvaa ei tarvitsekaan enää arvostella, sillä Elitistin Paavo Ihalainen teki sen jo tyhjentävästi ja tyylillä. Omasta puolestani kehotan siirtymään lukemaan tuota arvostelua, tällä sivulla tyydytään tekemään vain joitakin reunamerkintöjä mainittuun tekstiin.
Elokuvassa näytellään hyvin. Jos Pekka Strang ei onnistuisi pääroolissa niin hyvin, ei katsojalla olisi enää mitään mitä seurata. Teatteriuraansa keskittynyt ja mm. Lilla Teaternia johtanut Strang saisi mielihyvin tehdä enemmän töitä valkokankaalla. Muukin kasti tekee hyvää työtä - siksi onkin kovin harmi, että Touko Laaksosen sisarta Kaijaa esittävä Jessica Grabowsky soi kuin epävireinen sello orkesterin keskellä. Jo lähtien äänestä, jossa on peittelemättömän anakronistinen, nykyaikainen nuotti, Grabowsky on yksinkertaisesti väärä valinta. Kaija-sisar on lisäksi alikirjoitettu.
Ajankuva on tavoitettu hienosti. Kansainvälinen työryhmä lavastuksen ja somistuksen takana voi kävellä tästä pannukakusta pois leuka pystyssä.
Eihän Dome Karukosken (ja Aleksi Bardyn) Tom of Finland aivan kamala elokuva ole. Se on siistiä, puleerattua laatuelokuvaa, joka ei ärsytä ketään. Elokuva muiden joukossa, tuomittuna patsastelemaan kirjastojen lainahyllyillä. Siksi Tom of Finland on vielä huonompi kuin aivan kamala elokuva olisi ollut. Se kamaluus olisi näet ainakin herättänyt keskustelua.
Tom of Finland ei haise. Yhtään miltään. On suorastaan saavutus, miten intohimottoman elokuvan Karukoski & Bardy ovat saaneet väännetyksi Touko Laaksosen (1920-91) elämäntarinasta. Koko elokuvassa ei ole ainuttakaan hikipisaraa. Jopa poliisiväkivalta estetisoidaan yhtä rajuksi kuin Tupperware-astia. Varmoilla raiteilla kitkattomasti kulkeva elokuva kieltäytyy itsepintaisesti hairahtumasta pois yleisöä passivoivalta mukavuusalueelta. 20 vuotta sitten (vaikka silloinkin se olisi tullut ainakin viisi vuotta myöhässä) tämä Tomppa olisi saattanut olla uraauurtava. Mutta muidenkin kuin Nummisuutarin Eskon maailma muuttuu.
Tämä on sellaista virallista historiankirjoitusta, joka jokaisen on helppo niellä. Se ei tarkoita, että siitä uskoisi sanaakaan. Tapahtumien luenta on ehkä uskollista, mutta siihen täytyy olla syy, miksi Toukon ja hänen tovereidensa kohtelu ei herätä vihaa. Todelliset tunteet, aidot kokemukset jäävät kuvan ulkopuolelle. Missä ovat vatsanpohjaa vääntävän nolot kokemukset? Missä murtuneet leuat ja kylkiluut? Veri? Missä on se taistelu omaa olemassaoloa uhkaavien voimien edessä, joka oli kouriintuntuvaa todellisuutta tässäkin maassa? Homoseksuaalisuus kriminalisoitiin Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1894, minkä johdosta joka vuosi kymmenet kansalaiset päätyivät rikosrekisteriin. Homous poistettiin rikosten joukosta vuonna 1971, kun Kekkonen oli ollut presidenttinä 15 vuotta. Sairautena sitä pidettiin vielä kymmenen lisävuotta. Karukosken Toukoa tämä ei tunnu paljon häiritsevän, hän osaa suojella itseään, pääsee joka paikasta kuin koira veräjästä - ja hänellä on työpöytänsä ääressä pakopaikka todellisuuden ankeudesta. No, hyvät hänelle.
Siitä vain äityy huomauttamaan, että niinkin hienolle ihmisoikeusjärjestölle kuin Amnesty ei ole mikään sulka hattuun asettua kampanjoimaan tätä historiaa, vielä sitä näkemättä. Taiteeseen pitäisi suhtautua sen taiteellisten ansioiden eikä sanoman mukaan. Puhe on turhaa, jos se ei herätä tunteita ja ajatuksia. Tom of Finland toitottaa "rakkauden, rohkeuden ja vapauden puolesta". Sehän mukavaa, mutta useimmille nuo asiat ovat jo itsestäänselvyyksiä. Miten olisi niiden sijaan "kunnioitus"? "Oikeudenmukaisuus", "avarakatseisuus" - "elämänilo"? Kuinka paljon näitä asioita oikeasti ajatellaan käytetympien iskusanojen varjossa?
#IAmTomOfFinland? No en, jos se tarkoittaa tätä elokuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti