maanantai 2. kesäkuuta 2014

Aki Kaurismäki digitalisoituu: mikä hankkeessa haisee?


Aki Kaurismäen kaikista pitkistä elokuvista on tuotettu digitaaliset esityskopiot. Finnkino esittää ne Helsingissä kesän aikana.

”Filmiaikana muissa kuin elokuva-arkiston teattereissa ei ole ollut käytännössä mahdollisuutta esittää vanhempia elokuvia valkokankaalla, koska harvoja filmikopioita on ymmärrettävästi pitänyt suojella kulumiselta ja rikkoutumiselta. Nyt digitalisoinnin myötä saamme viimein maamme kansainvälisesti merkittävimmän ohjaajan elokuvat kokonaisuudessaan sarjana valkokankaallemme. Tätä on odotettu,” toteaa Finnkinon ohjelmistopäällikkö Toni Lähteinen.

Finnkino kohtelee Kaurismäki Goes Digi -projektia prestiisihankkeena, jonka myötä Finnkino on osallistuvinaan laatuelokuvan vaalimiseen multiplexoituneessa nykytodellisuudessa. Kauniiden rivien väliin kätkeytyy kuitenkin jotain mätää. Ja epäjohdonmukaista. Lainkaan edes puhumatta siitä, että Finnkino myy lippuja näihin vesitettyihin versioihin "erikoishintaan" 8,50 euroa.

Nimittäin, vaikka toteamus vanhojen filmikopioiden esittämisen hankaluudesta on surullisen totta, jos jonkun, niin Aki Kaurismäen ohjausten tilanne on tässä suhteessa hyvä. Suhteellisesti ottaen itse asiassa loistava, sillä hänen kaikki elokuvansa *Le Havrea lukuun ottamatta ovat yhä ja jatkuvasti vuokraajien - kuten elokuvakerhojen - saatavilla filmikopioina Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. On vaikeaa edes keksiä toista elokuvantekijää, jonka filmituotanto on näin hyvin saatavilla. Ja koska Aki Kaurismäki on ansaitusti Suomen arvojärjestyksessä ensimmäinen elokuvantekijä niin meillä kuin muuallakin, on hänen filmografiaansa myös pidetty esillä aivan toisella tapaa kuin kenenkään toisen: PEK on viimeksi kuluneiden muutaman vuoden aikana järjestänyt ainakin kahdesti Kaurismäen elokuvien täydellisen retrospektiivin. Mitä siis oikeastaan Toni Lähteisen mukaan on odotettu?

Sitä tietenkin, että Suomen kuuluisimman elokuvaohjaajan töitä on mahdollista esittää myös Suomen suurimman elokuvateatteriketjun teattereissa, jotka lyhytnäköisesti, brutaalisti ja aikaa tuhlaamatta riisuttiin filmiprojektoreista. Mutta juuri tämän kyseisen ohjaajan elokuvat ovat olleet erittäin hyvin saatavilla alkuperäisessä muodossaan ja hyvin esillä televisiossa ja videolevityksessä. Herääkin kysymys, mikä arvo tällä digitalisoimisprojektilla on? Lyhyellä tähtäimellä se ei näytä merkillepantavalta uutiselta muiden kuin Finnkinon näkökulmasta.

Näyttääkin siten siltä, että Aki Kaurismäki on viimeinen ohjaaja, josta suomalaisen elokuvantekijän koko tuotannon uudelleenpakkaaminen kannatti aloittaa. Entäpä, jos olisikin digitalisoitu Teuvo Tulion, Valentin Vaalan tai Mikko Niskasen filmografia, ja Finnkino olisi järjestänyt erikoissarjan heidän töistään? No, elokuvat olisivat itsessään näyttäneet edelleen kamalilta diginä, mutta kokonaisuudet olisivat vaikuttaneet paljon mielenkiintoisemmilta ja kulttuurihistoriallisesti rikkaammilta. Pelkkä aikajana olisi ollut edellä mainittujen kohdalla toista luokkaa. Mutta tuskinpa kenenkään toisen suomalaisohjaajan tuotantoon on varaa uhrata tällaista määrää resursseja.

Aki Kaurismäki on suomalaisten elokuvantekijöiden joukossa omaa luokkaansa käsityöläisenä, jonka elokuvat syntyvät ajatuksesta toteutukseen filmille ja nimenomaan filmille. Tämä tekee hänen elokuvistaan vielä kehnomman kohteen digisiirrolle. Tästä ohjaaja on myös itse tietoinen. Hänen itse laatimansa "puffi" hankkeelle on sävyltään täysin poikkeava, ilmaisten pienintä mahdollista resignoitumisen määrää:

Ohjaajan kommentti: ”Paholaisen keksintö”

Vaikka pidänkin digitaalista teknologiaa paholaisen keksintönä, joka tuhoaa inhimillisen kulttuurin nykymuodossaan, vie työpaikkamme ja ennen pitkää tekee meistä tekoälyn orjia (vähän samaan tyyliin jolla itse kohtelemme tuotantoeläimiä) olen samalla tietoinen siitä, ettei käärmettä saa takaisin pyssyyn, Aladdinia lamppuun, eikä kannata sulkea veräjää kun lehmä on karannut tai ylipäänsä surra maahan kaatunutta maitoa.

Näin ollen (ja koska muuta keinoa ei ole), pitääkseni vähäpätöisen elokuvatuotantoni mahdollisen yleisön saavutettavissa päädyin saattamaan sen digitaaliseen muotoon kaikissa nykyisissä ja monissa vielä tuntemattomissakin muodoissa.

Myönnän, että digitaalinen värimäärittely on lapsellisen helppoa verrattuna perinteiseen filmiin, jossa jokainen pääväri on vastavärinsä vanki. Toisaalta verrattuna elokuvaan digitaalisen kuvan pinta on ja pysyy ”kuolleena”, koska se ei perustu valoon eikä fotokemialliseen reaktioon, joka saa filmin pinnan ikään kuin väreilemään. Siitä nimi ”elokuva”.

Tällaiseen kiinnittävät kuitenkin huomiota vain kaltaiseni muutosvastarinnan kyllästyttämät, hautaan valmiit vanhat kävyt, joiden mielipiteellä ei muutoinkaan ole merkitystä alati täydellistyvässä maailmassamme, jossa eilisen kokemus on huomisen rasite.

Mainittakoon vielä, että digitalisoitu perinteinen elokuva on teknisesti niin hyvä kuin sen alkuperäinen negatiivi eli mitä uudemmasta tuotteesta on kysymys sitä helpompaa se keskimäärin on, koska raekoko on vuosien mittaan pienentynyt negatiivien herkkyyden kasvaessa.

Koska perinteistä elokuvaa ei voi sellaisenaan ”siirtää digitaaliseksi” on tässä puheena olevat elokuvat uudelleen värimääritelty alkuperäistä vastaaviksi joko itseni tai kuvaaja Timo Salmisen toimesta niin sanotusti ”kuva kuvalta” järjellisen ajankäytön puitteissa. Sen jälkeen nuoremmat ja  asianmukaisemmat tahot ovat ”re-masteroineet” ne erilaisiin formaatteihin tavoilla, joista minun on mahdotonta ja myös tarpeetonta ymmärtää mitään.

Siunatuksi lopuksi on, väärinkäsitysten välttämiseksi, todettava että edellä osoittamani kohtuuton myötämielisyys digitaalista esitystekniikkaa kohtaan ei tarkoita sitä, että en aikoisi kuvata 35 mm filmille niin kauan kuin se materiaalin saatavuuden ja laboratorioiden olemassaolon valossa on mahdollista.
Jos olisin edes kymmenen vuotta nuorempi asia olisi epäilemättä toisin ja nielisin, Sokrateen tyyneydellä, myrkyn.

Aki Kaurismäki 

PS. Jälkikirjoitukseksi sopii toisen filmientusiastin, Quentin Tarantinon, hiljattainen ja vastaavansävyinen kommentti Cannesin elokuvajuhlilta.

PPS. Sodankylän elokuvajuhlat, jonka yksi pääorganisaattoreista ja perustajista Aki Kaurismäki on, tapahtuu ensi viikolla.

*EDIT. 5.6.-14

2 kommenttia:

  1. Finnkinon asema on kuin keski-ikäisen miehen: teit mitä tahansa, on mahdotonta voittaa. Finnkino esittää digitaalisesti restauroidut Aki Kaurimäen elokuvat: väärin esitetty! Väärä esittäjä! Jotain mätää!

    Kaiken kukkuraksi Anton Asikainen antaa nolosti väärää tietoa Pirkanmaan elokuvakeskuksen Aki Kaurismäen elokuvien 35-millisistä kopioista. Mm. Calamarin unioni on sellaista filmisilppua, ettei sitä voi esittää käytännöllisesti katsoen missään. Ei niiden muidenkaan kopioiden kunnolla voi ilakoida.

    Monen moista uskovaisuutta on liikkeellä. Filmiuskovaisuuden huono puoli on, että ihan tolkulliset ja mielekkäät kulttuuriteot, joita esimerkiksi tässä tapauksessa Aki Kaurismäki tekee omalla rahallaan, koko prosessia valvoen, alennetaan haisevaksi paskaksi.

    Jo on elokuvalla ja PEK:illä ystävä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Pidän sitä arvossa juuri siksi, että se on vastakkainen omalle näkemykselleni: näkökulma aiheeseen laajenee. Sitä paitsi Finnkino-vertauksesi osuu nappiin. Haluaisin teettää t-paitoja. Finnkinon tilalla pitäisikin olla parikymppinen, energinen oman tiensä kulkija. (Tai oikeastaan yhden sijasta koko joukko heitä.)

    Calamari Unionista totean vain, että jos ja kun sen kunto on noin rapistunut, on se masentavaa. Siitä on jo kulunut muutama vuosi, kun itse näin ko. kopion. Tekstissä itsessään kirjoitin vain tämänkin filmikopion saatavuudesta. Kommenttisi perusteella kehotan olemaan tilaamatta. PEKistä voi kysyä tarkemmin muiden kopioiden kunnosta, en puutu siihen enempää.

    Sen sijaan toinen vertauksesi, filmin puolesta puhumisen ja uskovaisuuden välillä, ontuu. Uskovaisuus ei jo määritelmällisesti tarvitse eikä hae todisteita tuekseen. Oma digitaalisuudenvastainen ja filmiä puolustava näkemykseni sen sijaan perustuu muutaman vuoden seurantaan, aikana jolloin elokuvaesittämisen käytännöt ovat kokeneet mullistuksen, mistä olen vetänyt omat, perustellut johtopäätökseni. Nämä johtopäätökset on lupa kenen hyvänsä kyseenalaistaa, mutta se on tehtävä yhtä lailla perustellusti. Minä puolestani haluan vain kyseenalaistaa sen, että Aki K:n elokuvien digitoiminen on kulttuuriteko. Ainoa saavutus hankkeella on, että elokuvat säilyvät - ehkä - jälkipolville artefakteina, joista saa selvää, mitä niissä tapahtuu ja ketkä niissä esiintyvät. Tämäkin on toistaiseksi kyseenalainen lupaus, sillä ennusteet digitaalisten tallennusten säilymisestä vaihtelevat laajalla skaalalla. Joka tapauksessa, digitoitaessa filmille tallennetun kuvan sisäinen kauneus häviää; ja sitä Akin kaltaiset filmihullut varsinaisesti kutsuvat Elokuvaksi. (Minusta digitaalisuuden puolestapuhujat vaikuttavat enemmän uskonlahkolta, teknologiauskovaisilta. Mutta puhun vain omasta puolestani.)

    PS. Finnkino ei, ihan tosissaan, ole viime vuosina osannut tehdä mitään oikein. Sitä yritystä puolustamaan haluava saa todella tehdä taustatutkimuksensa ja asetella sanansa huolella.

    VastaaPoista