SINFF 2017

Savonlinnan kansainvälinen luontoelokuvafestivaali järjestettiin jo kahdeksatta kertaa tänä kesänä 18.-20.8.2017. Yleisöä festivaali keräsi uuden kävijäennätyksen verran eli 2500 henkeä. Festivaalin tapahtumat levittäytyivät Savonlinnan keskustan tuntumaan liki 30 lyhyen ja pitkän elokuvan, livemusiikin, taiteen ja työpajojen voimin. Elokuvakerho Monroen rahastonhoitaja oli paikalla lehdistön edustajana.



Luontoelokuva on genrenä laaja ja monipuolinen. Savonlinnassa nähtiin tänä kesänä perinteiseksi luontodokumentiksi miellettävien deskriptiivisen lajiesittelyjen lisäksi niin ympäristönsuojeluun kuin globaalin talouden vaikutuksiin ja luontokuvaajiin itseensäkin keskittyviä elokuvia. Luonto ja ympäristö olivat myös tavalla tai toisella osallisena festivaaleilla esitetyissä taiteellisesti kunnianhimoisemmissa lyhytelokuvasarjoissa.

Kisalinna

Luontokuvaajan suhde luontoon

Yksi festivaalin näytöksissä ja muissa tapahtumissa toistunut teema oli luontosuhde. Onko luonnon kuvaaminen sen puolesta taistelemista, sen hyödyntämistä tai kenties riistämistä? Inhimillistetäänkö tai tarinallistetaanko luontoa tarpeettomasti luontoa kuvattaessa? Mitä luonto itse hyötyy itsensä esittämisestä? Tuleeko luontoelokuvan ottaa aina kantaa ollakseen eettisesti hyväksyttävä, vai saako luontoa käyttää puhtaasti taiteen välineenä? Aihetta käsiteltiin lukuisten elokuvien lisäksi myös Luontoelokuva 2.0 -seminaarissa, jossa keskustelijoina olivat dokumentaristi Petteri Saario sekä tuottaja-ohjaajat Anu Kuivalainen ja Elli Toivoniemi. Keskustelun moderaattorina toimi dokumentaristi ja taiteilija Jaakko Ruuska.

Festivaaleilla Suomen ensi-iltansa sai valokuvaaja Tauno Kohosen kansainvälisesti palkittu Kitkajoki – rakas joki (2016). Elokuva on toisaalta ohjaajan rakkaudentunnustus kuusamolaiselle jokilaaksolle, toisaalta keskustelunavaus luontokuvaukseen liittyvistä luonnon hyödyntämisen ja esineellistämisen aspekteista. Taiteellisesti antoisinta puolta elokuvassa edusti Kohosen erikoisosaaminen sumuisten maisemien kuvaajana. Tyylikkäästä kuvauksesta huolimatta elokuvan moninaiset teemat jättivät jälkeensä valitettavan hajanaisen kokonaisvaikutelman. Kohosen oma suhde kohteeseensa, jokilaakson historia sekä tulevaisuuden uhkakuvat ja Reino Rinteen aforismien kautta tuodut syväekologisiksi tulkittavat teemat eivät valitettavasti nivoutuneet täysin yhteen, vaan tuottivat hidastempoisen kuvaston vastapainoksi sisällöllisesti liiankin moninaisen kokonaisuuden.

Elli Toivoniemen ohjaama, Suomessa palkintojakin kerännyt Kesäni sudenkorentona (2016) keskittyi niin ikään luontokuvaajan ja luonnon suhteeseen. Elokuva on henkilökuva koko elämänsä sudenkorentoja kuvanneesta ja tutkineesta 25-vuotiaasta Miikka Frimanista. Kesäni sudenkorentona valottaa Frimanin historiaa luontokuvaajana suurilta osin hänen ja hänen perheensä kuvaaman videoarkistomateriaalin kautta. Henkilökuvassa korostuvat harrastajasta ammattilaiseksi elokuvan mittaan kasvavan Frimanin kautta luontokuvauksessa vaadittava intohimo, pitkäjänteisyys ja asiantuntijuus. Näytöksen alkukuvana nähtiin Frimanin viimeisin ohjaus Kasteita (2016), joka on tyylipuhdas taiteellinen lyhytelokuva kolmen sudenkorentolajin ja veden suhteesta.

Festivaaleilla nähtiin myös Anu Kuivalaisen Sielunmetsä (2016), joka esittelee kymmenen erilaista näkökulmaa ihmisen ja metsän suhteesta. Elokuva kysyy, miten metsänomistajien ja -suojelijoiden, metsää taiteessaan käyttävien ja siellä harrastavien ihmisten henkilökohtaiset käsitykset metsästä eroavat ja toisaalta, miten erilaiset luontosuhteet muodostavat kaikille suomalaisille yhteisen, erityisen vahvaksikin väitetyn suhteen luontoon ja metsään.

Sulosaari

Kantaaottava ympäristöelokuva

Festivaalien virallisena teemana tänä vuonna oli ilmastonmuutos. Ilmasto- ja ympäristökysymyksiin pureuduttiin erityisesti ohjelmiston ulkomaisissa elokuvissa. Kantaaottavien elokuvien aiheet liikkuivat laajalla alueella luomuviljelystä globaalin talouden ympäristövaikutuksiin ja ihmisoikeuskysymyksiin.

Good things await (Så meget godt i vente, 2014) on Phie Ambon dokumentti tanskalaisesta idealistisesta maanviljelijästä Niels Stokholmista. Stokholmin biodynaamisen tilan pastoraalinen rauha rikkoutuu, kun viranomaiset vaativat viljelijää noudattamaan holistisen näkemyksensä sijasta luomusertifikaatin ja eläinsuojelumääräysten mukaisia normeja. Katsoja kutsutaan näkemään Stokholmin maatila Ambon naiivin katseen kautta pienenä paratiisina, ja liki hengellistä kuvastoa vahvistetaan Theatre of Voicesin musiikin sekä Stokholmin omien filosofisten pohdintojen kautta. Kriittisen katsojan on kuitenkin vaikea niellä viljelijän antroposofisia metodeja sellaisenaan.

Julia Dahrin elokuva Thank you for the rain (2017) seuraa kenialaisen maanviljelijän Kisilu Musyan kasvua ilmastonmuutosaktivistiksi. Musya taistelee kotipelloillaan ilmastonmuutoksen välittömiä vaikutuksia vastaan. Dahr antaa Musyalle äänen ja ilmastonmuutokselle kasvot luovuttamalla viljelijän käyttöön kameran, jolla taltioida omaa elämäänsä ja ilmastonmuutoksen paikallisia vaikutuksia. Musya pääsee myös kertomaan oman tarinansa vuoden 2015 Pariisin ilmastokokoukseen, mutta turhautuu globaalin päätöksenteon jähmeyteen ja piittaamattomuuteen. Musyan henkilökuvan kautta katsoja kutsutaan pohtimaan, mitä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja velvollisuuksia toimia, yksilöllä on ilmastokatastrofin kynnyksellä.

Tutkivaa journalismia edustava Dead donkeys fear no hyenas (2017, Joakim Demmer) valottaa ongelmia, joita ”uuden vihreän kullan” eli viljelysmaan kasvava kansainvälinen kysyntä aiheuttaa kehittyvissä maissa. Etiopian hallituksen tukemat ulkomaiset investoinnit tuottavat hyvinvoinnin sijaan lisää nälänhätää ja levottomuuksia valtiossa. Maailmanpankin hyvää tarkoittavat projektit valjastetaan puolestaan uusien investoijien työkaluiksi. Dead donkeys fear no hyenas on silmiä avaava raportti korruptiosta, kehitysavun väärinkäytöstä ja globaalin talouden negatiivisista ympäristövaikutuksista.

Virtual Reality -näytös

Luontoelokuvaa elokuisessa yössä

Festivaalitarjonnasta perinteisintä luontodokumenttielokuvaa edusti yllättäen Tim Grabhamin ohjaama Creeping garden (2014). Limasienten sielunelämään kurkistavan dokumentin musiikin on säveltänyt Jim O’Rourke ja eliöiden kasvustoja on kuvattu time lapse -tekniikalla. Dokumentin aiheuttanut pienoinen hype antoi odottaa jotain Momoko Seton Planets -sarjan tapaista scifi-psykedeliaa. Katsojan tajunta ei kuitenkaan varsinaisesti räjähtänyt, sillä dokumentti paljastui melko kesyksi katsaukseksi limasienten taksonomiasta ja erityisesti niitä tutkivista tiedemiehistä ja niitä taiteessaan käyttävistä taiteilijoista.

Virallinen festivaaliolut, Mustan Virran Panimon "Mesi"

Oheistapahtumia oli tarjolla moneen makuun – festivaali tarjosi niin lastentapahtumia, virtuaalinäytöstä, aamujoogaa kuin taidenäyttelyä ja livemusiikkiakin. Näytöksiä oli teemaan sopivasti istutettu osaksi Saimaan rantojen luontoa. Perjantain loppuunmyydyssä Metsänäytöksessä kuunneltiin Joose Keskitaloa ja katsottiin AV-arkin taidelyhäreitä Lettukahvila Kalliolinnan edustalla Sulosaaressa. Lauantai-iltana odotettu Elokuvapiknik jouduttiin kuitenkin siirtämään ukkosmyrskyennusteen takia Riihisaaren pittoreskeilta rantakallioilta sisätiloihin. Festivaaliväki ei moisesta muutoksesta pahemmin järkyttynyt, vaan leiriytyi eväineen Maakuntamuseoon kuuntelemaan Kolibri & Kaukomatka -duoa ja nauttimaan Sielunmetsä -elokuvan näytöksestä. Myöhäisillan ohjelmassa lauantaina oli festivaaliklubi, jolla festivaalivieraita tanssitti Muuan Mies -yhtye lämppärinään savonlinnalainen Trees.

Maakuntamuseo

Vuoden 2017 SINFF oli kooltaan pieni ja ohjelmistoltaan tasokas tapahtuma. Esitettyjen elokuvien sisällöissä oli tarpeeksi variaatiota – tarjolla oli sopivissa määrin sekä taiteellisesti kunnianhimoisia teoksia että poliittisesti kantaaottavia tuotantoja. Maltillinen kävijämäärä näkyi leppoisena tunnelmana ja järjestelyiden mutkattomuutena. Kaikki tapahtumapaikat sijaitsivat kävelyetäisyydellä Savonlinnan satamasta, ja elokuisen yön tarjoamat tunnelmalliset puitteet Saimaan rannalla ulkoilmassa oli osattu hyödyntää. Vuosittain järjestettävää festivaalia voi suositella lämpimästi niin luontoelokuvan genreen jo tutustuneille kuin vähemmän sitä tuntevillekin.

Mustan Virran Panimon baari Riihisaaressa