Suuren pohjoismaisen näytelmäkirjailijan August Strindbergin (1849-1912) teokset eivät taivu helposti valkokankaalle.Sinne niitä on kuitenkin tasaisen vuolaana virtana roiskittu, ja pelkästään tällä vuosituhannella on valmistunut jo kymmenkunta erinäköistä filmatisointia Strindbergin suosituimmasta näytelmästä Fröken Julie (1888). Viimeksi toissa vuonna Liv Ullmann uskaltautui aiheen kimppuun Jessica Chastainilla ja Colin Farrellilla aseistautuneena. Vastaanotto jätti - jälleen kerran - toivomisen varaa.
Teatterimiehenäkin merkkinsä jättäneen Alf Sjöbergin (1903-1980) Neiti Julie -sovitus vuodelta 1951 on historian maineikkain Strindberg-elokuva. Sjöberg, joka filmasi nuoren Ingmar Bergmanin tekstiä, on ruotsalaisen elokuvan klassikkoja, esi-bergmanilaisen aikakauden vaikutusvaltaisimpia elokuvantekijöitä kotimaassaan. Neiti Julie luetaan yleisesti hänen päätyökseen, ja sen maine jo valmistuessaan oli poikkeuksellinen elokuvan voitettua Cannesin pääpalkinnon (tuolloin Grand Prix'n, jaettuna Milanon ihmeen kanssa). Aivan samalla tavalla se ei ole jäänyt muistiin kuin De Sican "köyhien vallankumous" tai parhaan ohjauksen palkinnon pokannut Luis Buñuelin Los olvidados - eikä se yhtä hyvin ole kestänyt ajan koetustakaan.
Strindbergin draama sijoittuu juhannusyöhön erään kreivin kartanossa, missä Julie-neiti ja hänen palvelijansa Jean käyvät moni-ilmeisen ja -tulkintaisen tahtojen taistelun ja soidintanssin luokkayhteiskunnan arvopaineiden puristuksessa. Naida vai palaa? Kenen kanssa? Strindberg, joka aikanaan oli edelläkävijä, luo tiheän, mutta tämän päivän perspektiivistä hieman reunoiltaan kuluneen psykologisen kudelman, jonka langoissa epäsuhtainen ja toivoton pari räpistelee. Molemmat tahtovat rakastaa, mutta omilla ehdoillaan, ja kumpikin on lapsuutensa luuhun saakka haavoittama: Jeania painavat köyhyyden kokemukset, hemmotellun Julien on aivopessyt psykoottinen äiti.
Molemmat ovat lopulta toimissaan tuuliviirimäisiä raivostuttavuuteen asti. Strindberg vaati aikalaisdramaturgeiltaan psykologista moni-ilmeisyyttä, henkilöhahmoja, joita ohjaavat ei yksi, vaan monet määräävät luonteenpiirteet. Useissa Neiti Julien kohtauksissa tämä näkyy hahmojen salamannopeina mielialanmuutoksina, mikä tekee heistä psykologisesti etäännyttäviä, vaikka Anita Björk ja Ulf Palme ovat rooleissaan loistavia. Julie ja Jean käyttäytyvät kuin lapset eivätkä kuin raskaiden kokemusten karaisemat aikuiset. Nämä äkilliset, töksähtävät mielenliikkeet ovat Sjöbergin vaikuttavan ohjauksen Akilleen kantapää.
Visuaalisesti Sjöbergin luomus on kaunis ja vaikuttava, ja sitä on käytetty oppimateriaalina näytelmätekstin avaamisesta valkokankaalle. Vaikka valtaosa elokuvasta on kahden ihmisen välistä vuoropuhelua, muistikuvissa läikkyy vahvana myös pohjoinen kesävalo, niityt, heinät ja kartanon eloisa piha. Elokuva herätti laajaa huomiota innovatiivisilla kohtauksilla, missä muistojen Julie ja Jean lapsina liikkuvat samassa kuvatilassa aikuisten vastakappaleidensa kanssa. Ne ovat yhä vaikuttavia.
Julie ja Jean eivät käy yhä hysteerisemmäksi yltyvää valtataisteluaan vain sukupuoliakselilla - yhtä tärkeä on vallan diskurssi. Tässä Strindberg sovittaa suorausukaisesti dramaturgiseen muotoon Hegelin dialektista teoriaa herran ja orjan valtasuhteista, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Julie ja Jean etsivät jatkuvasti tasapainoa, mutta yritys on ajan oloissa toivoton: elokuvan alkukuva viipyy pahaenteisesti häkkilinnussa...
Strindberg ja Sjöberg (kaiketi Hegelkin) vaikuttivat merkittävästi Ingmar Bergmaniin, joka loi urallaan syvempiä ja kestävämpiä ratkaisuja niihin dramaturgisiin probleemeihin, joista osa jää vielä Sjöbergin Neiti Juliessa puolitiehen. Varmasti Bergman on tutkinut tarkasti Sjöbergin teosta, varsinkin Göran Strindbergin vitaalinen kuvaus lähikuvineen ja Lennart Wallénin dynaaminen leikkaus tuntuvat tutuilta bergmanilaisista yhteyksistä.
Elokuva-arkiston kauniissa kopiossa ääniraita oli osittain vaurioitunut.
