perjantai 7. helmikuuta 2025

Emilia Pérezistä ei ole hetkauttamaan kenenkään maailmaa: elokuva-arvio

Oscarit 2025

Jacques Audiardin Emilia Pérez (Ranska, 2024)

En ole koskaan pitänyt Jacques Audiardista, eikä hänen uusimpansa muuta mielipidettäni karvan vertaa. Hänen kirkkaasti paras elokuvansa (mitä itse olen ohjaajalta nähnyt) on vuoden 1996 Minä, sotasankari. Se on fiksu, hillitty ja hallittu, tasapainoinen kertomus minuutensa kanssa kamppailevasta valehtelijasta. Tämän jälkeen Audiard siirtyi yhä pidemmälle tyyliteltyyn ilmaisuun jatkaen samojen teemojen äärellä. Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) oli ultramoderni uudelleentulkinta James Tobackin maineen kivijalasta Fingers (1978): lopputulos on keinotekoinen ja pinnallinen. Vuoden 2009 Profeetasta pitivät kaikki paitsi minä - inhoan tuota ylipitkää, tosikkomaista ja tyystin epäautenttista möhkälettä sydämeni pohjasta. Dheepan (2015) oli sentään edes keskinkertainen, mutta samalla historian toiseksi huonoin Kultaisen Palmun voittaja.

Minun nähdäkseni Emilia Pérez on seitsemänkymppisen auteurin yritys uudistaa tiensä päähän saapunutta ilmaisuaan: tässä Audiard epäonnistuu. Lopputulos osuu jonnekin Profeetan ja Dheepanin välimaastoon.

Ehkäpä pääsyy epäonnistumiselle piilee siinä, että Audiard ei saa karistettua maneerisimpia fiksaatioitaan. Pohjimmiltaan hän on genre-ohjaaja: edellinen elokuva oli western, nyt vuorossa on musikaali. Lähes kaikessa, mitä Audiard on tehnyt, päähuomion varastaa silmitön väkivalta, eikä Emilia Pérez tee poikkeusta. Siihen se myös kaatuu: jossain tämän elokuvan ytimessä piileksii hieno draama, mutta Audiardista ei ole ohjaamaan sitä meidän nähtäväksemme.

Idea on omaperäinen: nimihenkilö on mieheksi syntynyt transnainen - ja meksikolaisen rikolliskartellin pomo. Nyt hän haluaa pois voidakseen elää naisena. Tässä prosessissa auttamaan hän palkkaa lahjakkaan, mutta alati köyhän lakinaisen. Vaikeiden ongelmien ratkaiseminen aiheuttaa lisää vaikeita ongelmia. Onko gangsterin muodonmuutos toteutunut sielua myöten; miten käy, kun hän alkaa kaivata takaisin perheensä luo?

Tarina on yhtä kutkuttavan epäuskottava kuin Pedro Almodóvarin samoja aiheita tutkiva Iho jossa elän, mutta rinnastus korostaa, miten paljon etevämpi ja napakampi taituri jälkimmäinen on.

Yksinkertaistettuna Audiardin ongelma on, ettei hän osaa editoida materiaaliaan ja valita monista ideoistaan mukaan vain parhaat. Niinpä Emilia Pérezissäkin on paljon löysää, vaikka elokuva liikkuu eteenpäin suht sujuvasti: siinä missä juoni rullaa, ydin jää täysin tunnekylmäksi. Itse vain katsoin valkokangasta tuntematta lainkaan sympatiaa sille heijastettuja henkilöitä kohtaan.

Se ei silti tarkoita, että näyttelijät olisivat huonoja. Ei ollenkaan. Audiardin jokaisessa elokuvassa on saanut nauttia hienosta näyttelemisestä, Emilia Pérezissä erinomaisesta. Zoe Saldaña tekee uransa sisäistyneimmän ja hengittävimmän roolityön, ja nimiroolissa Karla Sofia Gascón on kerrassaan loistava, kumman etäisen elokuvan sykkivä sydän. Empatiakyvyttömät mielipiteet saattavat tehdä Gascónista luotaan työntävän yksityishenkilön, mutta työnsä hän tekee upeasti. Gascónin gestiikka ja presenssi ovat prikulleen oikein ja rytmitys kohtausten sisällä täydellinen.

Viime vuonna miljardööriksi kohonnut Selena Gomez tekee oman, epäkiitollisen roolinsa epätasaisemmin, mutta ei millään ansaitse aivan silmitöntä raivoa nettikirjoittajien suunnalta. Espanjaa osaamattomana en lähde arvioimaan hänen replikointiaan, mutta useassa kohdassa annetaan ymmärtää, että roolihahmo on vähintään puoleksi amerikkalaisesta perheestä, mikä selittää vierasta korostusta. Kohautan olkapäitäni: eurooppalaisena olen jo kauan sitten tottunut näkemään mm. saksalaisella aksentilla lausuttua englantia sotaelokuvissa.

Toisessa näytöksessä, ehkä elokuvan jäntevimmässä, yritetään mukaan tuoda uudenlaista substanssia, kun päähenkilöt alkavat kaivaa esiin lukemattomia kadonneita. Tämä on Meksikon kansallinen häpeä, ja useat Emilia Péreziin kriittisesti suhtautuneet meksikolaiset ovat kaikin voimin pyrkineet politisoimaan elokuvan tällä verukkeella.

Omapa on häpeänsä, Emilia Pérezistä löytyy kritisoitavaa riittävästi ihan draamankin tasolla.

On merkillinen kokemus katsoa musikaali, jonka ohjaajan huumorintaju asteikolla yhdestä kymmeneen on kaksi, ja musiikkimaku miinus kolme. Teknisesti kaikki on taidokasta, mutta mitään nautittavaa elokuvan liian monista musikaalikohtauksista ei löydy. Musiikki itsessään on sikäli erikoista, että sävellykset eivät ole kokonaisia lauluja, vaan jinglejä, sellaisia joita esimerkiksi mainoksiin tehdään. Yksikään niistä ei jää edes vahingossa mieleen.

Mutta musiikin heikko laatu ei ole ongelman ydin, vaan sen perustelemattomuus. Musikaalikohtaukset eivät tuo elokuvaan mitään lisää, vaan ne vain pitkittävät keston reippaasti päälle kahden tunnin, suotta. Kolmas näytös tussahtaa silkaksi kioskikirjallisuudeksi, eikä Audiardin tavoitteista huolimatta tunnu millään tavalla katarttiselta - siksi kliseinen päätös on, ja täysin vailla ironian tajua (vrt. Almodóvar, ironian mestari).

Miksipä siis näin fantasian omainen aihe ei olisi saanut Twilight Zone -käsittelyä? "Entäpä jos"-lähtökohdasta tarina olisi voinut päästä paljon paremmin omilleen.

***

Emilia Pérez on siinä määrin dramaturginen sotku, että toisenlaisissa olosuhteissa se olisi saattanut saada tuomion erään auteurin epäonnistuneena sivuaskeleena. Mutta toisin on käynyt. Cannesin juryn puheenjohtaja ei yksinään päätä kaikista palkinnoista, mutta perinteisesti hänellä on ollut paljon valtaa. Viime keväänä puheenjohtajana toiminut Greta Gerwig oli edellisenä vuonna julkaissut itse musikaalin nimeltä Barbie. Se on mielestäni todella huono, mutta kasasi miljardiluokan tuotot. Epäilemättä Gerwig on puhunut Cannesissa musikaalin puolesta elettyään siinä maailmassa viimeiset vuodet. Niinpä Emilia Pérezille suotiin gaalan korkein eurooppalaiselle elokuvalle myönnetty tunnustus, ja lisäksi sen naisnäyttelijät palkittiin yhteisesti. Hype ja lumipalloefekti alkoivat. (Oman artikkelinsa voisi, muuten, kirjoittaa siitä palkintotulvasta, jonka viimekeväinen jury Gerwigin johdolla jakoi amerikkalaisille elokuvantekijöille.)

Cannesia seurasi Euroopan elokuva-akatemian pääpalkinto. Sen jälkeen 13 ehdokkuutta Oscareissa, 11 ehdokkuutta BAFTA-gaalassa ja 13 César-ehdokkuutta.

Juopa elokuva-alan ammattilaisten ja yleisön välillä on ollut häkellyttävän syvä. Ensin mainitut ovat kerta kaikkiaan ylistäneet Emilia Péreziä, kun taas hämmentynyt yleisö on vastareaktiona lietsonut konsensusta, että tässä on vuoden huonoin elokuva - näin varsinkin sen jälkeen, kun Netflix julkaisi sen suoratoistona kotikatseluun.

Koska minusta elokuva ei ole kovin kummoinen, molemmat leirit herättävät minussa ihmetystä. "Ammattilaisten" ihailun voi osaltaan selittää Broadwayn valtava vaikutus: suuri osa esimerkiksi AMPASin jäsenistä on työskennellyt Broadwayllä musikaalien parissa ja tuntee sen kielen omakseen. Muun muassa siksi musikaalit ovat historiallisesti Oscareissa yliedustettuina. Mutta 13 ehdokkuutta? (Miksi esimerkiksi kuvauksesta, millä meriiteillä?) Eikä Emilia Pérez ole edes ainoa parhaan elokuvan Oscarista kisaava musikaali tänä vuonna, sillä täysin yhdentekevä Wicked (Osa 1!) sai sekin 10 ehdokkuutta.

"Amatöörien" antipatioita voi taas selittää luonteenomaisella rauhattomuudella, joka kotikatseluun liittyy. Emilia Pérez ilman muuta menettää paljon, jos se siirretään teatterista vaikka läppärille. Tunnen silti enemmän sympatiaa tällä kertaa yleisöä kuin elokuvantekijäkiltaa kohtaan.

keskiviikko 5. helmikuuta 2025

Oscarit 2025: Kuinka sietää "Emilia Péreziä"

Oscarit 2025

Huomautus: FilmiLiekki-blogi on avoin foorumi, jossa sana on vapaa. Mutta kuten näissä asioissa usein käy, on FilmiLiekkikin 16 vuotensa aikana omaksunut tietynlaisen persoonallisuuden. Alla oleva kolumnin tapainen on FilmiLiekin yleisilmeeseen nähden poliittisesti poikkeuksellisen latautunut harvinaisuus. Lukijaa pyydetään pitämään mielessä sen suppeus ja rajattu näkökulma, joka ei ole mahdollistanut joka ikisen yksityiskohdan, näkökulman ja tiedon rippeen huomioimista.

 

Emilia Pérezin nimiroolin tekevältä Karla Sofia Gascónilta (jäljempänä KG) on kysytty suoraan, aikooko hän vetää nimensä pois Oscar-ehdokasluettelosta. Tämä on julkeata. Olen lukenut kourallisen kohun syynä olevia viestejä, joita KG julkaisi Twitterissä 4-5 vuotta sitten. Niissä KG mollaa kaikenlaisia vähemmistöjä ja ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin hän itse. Viestit ovat kiusallista luettavaa, älyllisesti ala-arvoisia, tunnevammaisia ja herkästi potkittuun vähemmistöön kuuluvalta kumman epäempaattisia, mutta silti kaukana vihapuheesta. Siitä huolimatta hänet ollaan tuomitsemassa jonkinlaisessa impromptu kansantribunaalissa, ja Netflix on lakannut tukemasta Oscar-kampanjaa näyttelijän osalta, vaikka hän ei ole syyllistynyt rikokseen, ja hänen sanomisensa ovat nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä aika laimeita. Jon Voight ja James Gunn ovat päästelleet paljon pahempia törkeyksiä.

Tapaus KG on esimerkki keskustelukulttuurin alennustilasta, missä ihmiset ovat yhä haluttomampia vaihtamaan ajatuksia ja kokemuksia eri lähtökohdista tulevien, eri lailla ajattelevien kanssa.

Taannoin kehaisin eräällä internetsivustolla muuatta brittiläistä viihdyttäjää tämän nopeasta huumorintajusta ja karismasta. Joku vastasi tähän, ettei pidä kyseistä henkilöä missään arvossa, koska hän on konservatiivi (totta). Minä olin siinä käsityksessä, että me liberaalit nimen omaan kannustamme suvaitsevaisuuteen ja erilaisiin maailmankuviin ja elämänkatsomuksiin. Kaiken avain on keskustelu, jonka kautta välitämme tietoa ja vaikutamme toisiimme. Yksinkertaistettuna tavoite on, että asioista muita paremmin selvillä olevat saavat muut puolelleen Sokrateen hengessä.

Tämän idealismin on oman sukupolveni aikana korvannut se solipsistinen asenne, että jokainen eri lailla ajatteleva on vihollinen, joka täytyy tuomita siinä paikassa.

Jos humaanin elämänkatsomuksen omaavat kieltäytyvät kaikkien muiden tavoin keskustelemasta konservatiivien ja fundamentalistien kanssa, tapahtuu kolme asiaa.

Ensinnäkin, annamme aseet käteen ääriajattelijoille, kuten demokratian pohjalle rakennetussa Yhdysvalloissa on käynyt.

Toiseksi, liberaali ryhmä homogenisoituu ja sitä myöten heikentyy. Löydämme itsemme noidankehästä, jossa yhä harvempi hyväksytään "liberaaliksi" ja progressiiviseksi kaikkien muiden joutaessa vanhoillisten riveihin - eikä silloin "liberaaleilla" ja "konservatiiveilla" ole eroa ollenkaan.

Tämä johtaa, kolmanneksi, siihen, että sosiaalisen tuomitsemisen pelossa ei uskalleta enää esittää oletetusta "liberaalista" diskurssista poikkeavia näkemyksiä. Silloin esimerkiksi taiteesta tulee aina vain kesympää. Minullakin saattaa olla ei-liberaaleja näkemyksiä, esim. uskonnosta, olenhan vakaumuksellinen ateisti. Vihaan myös tatuointeja: saanko osakseni moitteita, jos ilmaisen julkisesti melkein fyysisen ällötykseni niitä kohtaan vai jätetäänkö minut olan kohautuksella omaan arvooni? Tai toisin päin, onko minusta tarpeeksi kypsäksi ihmiseksi, että voin sietää elä-ja-anna-elää-periaatteen mukaisesti itsensä tatuoineita, vaikka kuinka kokisin ihoon kajoamisen alentavaksi? Sehän on ihan oma, henkilökohtainen ongelmani.

On kuormittavaa elää nykyajassa, missä sosiaalista mediaa pitäisi oikeammin kutsua pikamediaksi, kuten hampurilaista ja ranskalaisia kutsutaan pikaruuaksi; jokainen uutinen pitää hotkaista ja sulattaa välittömästi, kaikesta pitää olla mielipide ja mitä nopeammin sen parempi. Jos seuraavana päivänä paljastuu lisätietoja, jotka muuttavat koko kuvan, on vahinko jo tapahtunut, eikä kukaan ole pyyhkimässä pyllyä.

Joku tätäkin lukeva varmaan luulee, että tämä kirjoitus käsittelee Karla Sofia Gascón -nimistä näyttelijää. 

Emilia Pérezin näen vasta myöhemmin tällä viikolla, mutta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti jo Cannesissa palkittu KG on näyttelijänä Oscar-ehdokkuutensa ansainnut, ja on sekä älyllisesti epärehellistä että tunteetonta kyseenalaistaa hänen ehdokkuutensa joidenkin yksityishenkilönä esitettyjen mielipiteiden takia. Sen sijaan niistä pitää aloittaa keskustelu, johon osalliset voivat esittää vasta-argumenttinsa, jotka taatusti peittoavat KG:n alkeelliset röyhtäisyt helposti.

Sillä tavalla aikuiset ihmiset sietävät toisiaan.