JOHDANTO: RAKKAUDEN JA TUHON KAKSINAISUUS
Tämä essee jatkaa edellisessä kirjoituksessa aloitettua kauhuelokuvien naiskuvaston tarkastelua, jossa hyödynnettiin feminististä elokuvateoriaa ja nähtiin naisen keho taistelukenttänä patriarkaalisen vallan, kontrollin ja halun ristipaineessa. Nyt näkökulma syvenee: keskitymme äitiyteen, jossa naiseus ei ole vain objektiksi asetettu keho vaan aktiivinen, jopa pelottava voima — matriarkaalinen voima — joka synnyttää elämää mutta voi myös niellä sen.
Kauhuelokuvat paljastavat äitiyden ja naiseuden syvimmän ristiriidan: saman voiman, joka synnyttää elämän, ja sen, joka voi tuhota sen. Ne kuvaavat, miten syntymän väkivaltaiset juuret toistuvat tarinoissa, joissa vesi, veri, tuli ja kohtu lomittuvat toisiinsa, ja miten rakkaus ja väkivalta kietoutuvat yhdeksi kudokseksi.
Syntymä ei kauhussa ole vain alku, vaan myös katkeama: väkivaltainen ero, jossa lapsi revitään irti äidistä. Veitsi toimii ensimmäisenä väkivaltaisena välineenä — sillä leikataan napanuora, joka erottaa lapsen äidistä ja jättää verisen haavan, joka voi myöhemmin vääristyä raivoksi, traumaksi tai rituaaliseksi uhraukseksi. Äitihahmot, jotka eivät osaa päästää irti, muuttuvat kostajiksi; ne, jotka yrittävät tukahduttaa tuskan, siirtävät sen eteenpäin; ja ne, jotka sulauttavat äitiyden yhteisöön, muuttavat sen kohtumaiseksi koneeksi, joka nielee yksilöt.
Tämä on sarjan toinen osa, ja sitä seuraava kolmas osa, Noidan valta, syventyy noituuteen vallan välineenä elokuvissa kuten Dario Argenton Suspiria (1977) ja Anna Billerin The Love Witch (2016), joissa naisen yliluonnollinen voima kääntyy patriarkaatin haastajaksi.
HALLINTA JA KOSTO: VESI, VEITSI JA ÄITIEN RAIVO
Alfred Hitchcockin Psycho (1960) ja Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980) ruumiillistavat äitiyden kaksinaisuuden väkivaltaisimmillaan. Molemmissa äidinrakkaus on muuttunut tuhoksi, joka kumpuaa eron traumasta. Norman Bates (Anthony Perkins) on kuolleen äitinsä psyykkisen vallan alla, tukahduttaen oman seksuaalisuutensa äitinsä äänen nimissä. Suihkukohtauksessa Norman — pukeutuneena äidikseen — lävistää Marion Cranen (Janet Leigh) veitsellä, ja veri sekoittuu veteen valuen viemäriin kuin elämänvoima katoaisi takaisin kohtuun. Veitsi viiltää kuin napanuora: ensimmäinen väkivaltainen teko, joka erottaa lapsen äidistä.
Veri on vettä sakeampaa — tämä vanha sanonta saa kieroutuneen muodon, kun Norman valitsee veren, äidin siteen, kaiken muun yläpuolelle. Rakkaus ei vapauta, vaan vangitsee: hän tappaa äitinsä puolesta, kostaen naisille, jotka uhkaavat murtaa heidän symbioosinsa.
Samaa logiikkaa seuraa Pamela Voorhees (Betsy Palmer), joka tappaa leiriohjaajia kostaakseen poikansa Jasonin hukkumisen Crystal Laken järveen. Vesi, joka normaalisti kantaa elämää, muuttuu hautaavaksi syliäksi. Järvi, josta Jason myöhemmin “palaa”, on kuin kehto ja hauta yhtä aikaa — symbolinen kohtu, joka kätkee ja synnyttää. Pamela ei suojele elämää, vaan yrittää palauttaa sen ottamalla toisten elämän, kääntäen äidin perinteisen roolin nurin: rakkaus on yhtä kuin väkivaltainen korvaus.
Norman ja Pamela ovat peilikuvia: molemmat sidottuja kuolleisiin rakastettuihinsa, molemmat tappavat heidän nimissään, kuin haudan takaa ohjattuina. Heidän rakkautensa on muuttunut väkivallaksi, ja heidän veitsensä jatkavat napanuoran leikkausta uudestaan ja uudestaan.
TRAUMAN PERIYTYMINEN: VESI, TULI JA KOHTU
Jos Norman ja Pamela näyttävät, kuinka äidinrakkaus voi muuttua raivoksi, niin Jennifer Kentin The Babadook (2014), Ari Asterin Hereditary (2018) ja David Cronenbergin The Brood (1979) paljastavat, miten suru ja raivo siirtyvät sukupolvelta toiselle, muuttaen äitiyden kehon hautausmaaksi.
Amelia (Essie Davis) elää The Babadookissa tukahdutettua surua miehensä kuolemasta, joka tapahtui hänen synnyttäessään poikansa Samin (Noah Wiseman). Pop-up-kirjan hirviö on hänen surunsa ja syyllisyytensä ruumiillistuma, ja kellari toimii alitajunnan ja syntymän trauman symbolina — sinne hän lopulta “sulkee” Babadookin ja ruokkii sitä päivittäin, tunnustaen, että tuska ei katoa vaan on kesytettävä.
Hereditaryssa Annie (Toni Collette) on taiteilija, jonka äiti on valmistellut hänen poikaansa demonin astiaaksi. Kun hänen tyttärensä kuolee ja hänen miehensä palaa tulessa, Annie menettää otteensa todellisuudesta ja muuttuu rituaalin välineeksi. Tuli tuhoaa, mutta myös puhdistaa: Annien perhe palaa, jotta uusi — demoninen — sukupolvi voisi syntyä.
The Brood vie tämän vielä ruumiillisemmalle tasolle. Nola Carveth (Samantha Eggar) käy terapiassa, jossa tunteet materialisoituvat kehosta, ja hän alkaa synnyttää mutanttilapsia, jotka tappavat hänen puolestaan. Verinen ja limainen synnytys muuttaa kohdun hautausmaaksi, ja äitiyden pyhyys kääntyy groteskiksi väkivallaksi.
Näissä elokuvissa vesi, veri ja tuli muodostavat äitiyden kolmion: vesi kätkee surun, veri kantaa trauman perintöä ja tuli polttaa pois vanhan. Rakkaus ei katoa vaan vääristyy, kun kipu siirtyy eteenpäin — äidit synnyttävät sekä elämää että tuskaa.
YHTEISÖN KOHTU JA TULEN PUHDISTUS
Siinä missä edelliset äidit kamppailevat yksin, Ari Asterin Midsommar (2019) ja Robin Hardyn The Wicker Man (1973) laajentavat äitiyden myytin koko yhteisön ruumiiksi. Dani Ardor (Florence Pugh) ja Neil Howie (Edward Woodward) joutuvat kumpikin hedelmällisyysrituaalien keskelle, joissa yksilö uhrataan, jotta yhteisö voisi elää. Dani kruunataan May Queeniksi, kevään ja hedelmällisyyden ruumiillistumaksi, kun taas Howie valitaan puhtautensa — neitsyytensä — vuoksi uhriksi. Dani sulautetaan, Howie poltetaan, mutta kumpikin palaa mahaan: yhteisöön, joka nielee heidät kuin kohtuun.
The Wicker Man sijoittuu Summerislen saarelle May Dayn aikaan. Luonto kukkii, ja saari on kuin merestä noussut kohtu, jonka eristävä vesi erottaa sen muusta maailmasta. Howie suljetaan jättimäisen pajumiehen vatsaan,(paluu kohtuun) ja tuli nielaisee hänet, kun saaren asukkaat laulavat kevätlauluja. Hänen ruumiinsa muuttuu polttoaineeksi, jolla yhteisö synnyttää itsensä uudelleen.
Midsommar tapahtuu Ruotsin Hårga-kylässä midsommarin, keskikesän juhlan aikaan. Aurinko ei laske lainkaan — yötön yö valaisee kaiken, eikä kauhu voi piiloutua pimeyteen. Tämä kirkkaus tekee väkivallasta intiimiä: kaikki tapahtuu paljaana, kuin synnytys. Hårgalaiset käyttävät tulta kuin suomalaisessa juhannuskokossa: se polttaa vanhan pois ja puhdistaa yhteisön, jotta uusi voisi kasvaa. Kun Dani valitsee Christianin (Jack Reynor) uhrattavaksi, tämä ommellaan karhunruhoon — eläimeen, jota pohjoismaisessa kansanperinteessä on pidetty pyhänä suojelijana ja esi-isänä, joka vetäytyy pesäänsä talveksi vain palatakseen keväällä uudestisyntyneenä. Karhu muuttuu kohtumaiseksi arkuksi, joka sekä kätkee että synnyttää. Kun liekit nielaisevat Christianin, Dani hymyilee: hän on jättänyt menneisyytensä ja syntynyt yhteisön uutena äitihahmona.
Molemmissa elokuvissa vesi ja tuli käyvät vuoropuhelua, kuten suomalaisessa juhannuksessa. The Wicker Manin saari lepää meren sylissä, Midsommarin juhla järvien keskellä. Vesi ympäröi ja eristää, tuli polttaa ja yhdistää. Tuli tuhoaa yksilön, mutta samalla puhdistaa yhteisön — aivan kuten juhannuskokko polttaa vanhan ja tuo uuden kasvun.
Näissä elokuvissa uhrit toimivat käänteisen synnytyksen symboleina, ja äidin sekä yhteisön voima punoutuu yhteen trauman ja uudistumisen kautta. Tulen ja veden, karhun ja kohtuun palaamisen teemat luovat myyttisen kaaren, jossa syntymä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa.
LOPPUKANEETTI: ELÄMÄN JA KUOLEMAN YHTEINEN KOHTU
Näiden tarinoiden ytimessä on sama käänne: äidin rakkaus, jonka pitäisi synnyttää, alkaakin niellä. Norman, Pamela, Amelia, Annie, Nola, Dani ja Howie ovat kaikki eri vaiheita saman myyttisen kaaren sisällä — kaaren, jossa syntymän trauma, kuoleman varjo ja rakkauden väkivalta muodostavat yhden ja saman kudoksen.
Vesi on elämän edellytys, mutta myös hukuttamalla tappaa. Veri sitoo, mutta myös myrkyttää. Tuli puhdistaa, mutta myös kuluttaa. Veitsi, joka katkaisee napanuoran, on samalla ensimmäinen väkivaltainen teko, jolla elämä alkaa. Kauhuelokuvat muistuttavat, että syntymä ei anna meille vain elämää vaan myös sen varjon — sisäänrakennetun tuhon. Syntymä on lupaus kuolemasta, jonka jokainen lopulta kohtaa. Me synnymme kohtuun, mutta kauhu näyttää, kuinka usein myös palaamme sinne: joskus suojassa, joskus liekeissä.
