Aikakauden loppu: Raimo "Rake" Siliuksen muistolle

Elokuvakerho Monroe ry:n aktiivijäsenet ja kaikki sen historiassa mukana toimineet kunnioittavat tänään Raimo Siliuksen muistoa.

"Aikakauden loppu" ei ole Raken yhteydessä sen enempää klisee kuin liioitteluakaan. Hänessä Tampere menettää elokuvaneuvoksensa ja tamperelaiset leffahullut esikuvansa. On vaikeata kuvitella kaupunkimme elokuvakulttuuria ilman Raken persoonaa.

Raimo Silius oli perustamassa ja rakentamassa sekä Elokuvakerho Monroeta että Tampereen Elokuvajuhlia, jonka ohjelmistosuunnittelijana hän toimi yli 20 vuotta. Filkkareiden klassikkosarjan Rake's Special kuraattorina hän oli vahvasti kuvassa mukana tänäkin vuonna. Monroesta hän luotsasi Suomen suurimman elokuvakerhon.

Rakesta olisi tullut vuosikymmenten saatossa myyttinen hahmo, ellei hän olisi ollut niin fantastisen helposti lähestyttävä tamperelainen kulttuuripersoona. Hän oli aina valmis ryhtymään juttusille muiden elokuvahullujen kanssa, ja Raken väärentämätöntä manselaista nuottia oli aina ilo kuulla erilaisten elokuvaesitysten esittelijänä. Tai radiossa, kun hän 15 vuoden ajan isännöi Ylen Tampereen Alueradiossa viikottaista elokuvapakinaa.

Eikä elokuva ollut Raken ainoa intohimo. Vuosikymmenten ajan hän kävi katsomassa luultavasti kaikki kaupungissa esillä olleet taidenäyttelyt ja kaikki teatterikappaleet mihin ehti.

"Eläkkeellä" - kyseenalainen termi Raken yhteydessä - hän kirjoitti sekä Monroen että Filkkareiden viralliset historiikit. Kaiken kaikkiaan Rake jätti sellaisen perinnön, että jos joku tässä kaupungissa aikoo sen joskus ylittää, tarvinnee hänen löytää jonkinlainen nuoruudenlähde. Rake itse oli kahdeksankymppisenä vielä nuori mies. Sellainen hän oli viime maaliskuussa esitellessään Rake's Special -näytöksen Niagarassa samalla tutulla mukaansa tempaavuudella kuin aina. Rake sai ihmiset innostumaan elokuvan taiasta.

Elokuvakerho Monroelle Raimo Silius merkitsee samaa kuin Lumiéren veljekset elokuvalle, ei yhtään sen vähempää. Kunnioittaaksemme hänen muistoaan voimme vain yrittää pitää kiinni Raken itsestään selvästä humaanista eetoksesta toimia aina kulttuurin kautta rauhan ja yhteisöllisyyden puolesta itsevaltiutta ja epätasa-arvoa vastaan. Tätä periaatetta heijastaa Tampereen Elokuvajuhlat tänäkin päivänä.

Monroelaiset lähettävät joukolla syvimmät pahoittelunsa Raken perheelle. Tiedätte, että Rake oli hyvin rakastettu. Meillä Monroessa alkaa virallinen suruaika.

Uhri Hypnokselle

Wernember 2024

Lasisydän (Herz aus Glas, Länsi-Saksa, 1976) 

Harva taitaa elokuvien aloitukset kuten Werner Herzog. Mahdottoman tuntuista vuorenrinnettä laskeutuva retkiryhmä Aguirressa; pidätetty kääpiö, joka ei millään saa käännettyä tapausnumerolaattaansa oikein päin kameraa varten teoksessa Maasta se kääpiökin ponnistaa; uskomattomat, aavemaiset otokset Nosferatussa taltioituina kallojen täyttämässä meksikolaisessa kammiossa. Vaikkei ohjaajasta pitäisikään, tekee itselleen karhunpalveluksen, jos ei katso Herzogin elokuvista edes alkujaksoja.

Lasisydän on tekijänsä saksalaisista elokuvista vaikeatajuisin ja "taiteellisin", kuka ties myös unohdetuin, vaikka se maineeltaan tunnetaankin ainutlaatuisuutensa vuoksi. Se alkaa sarjalla täydellisesti rakennettuja vuoristo-tableau'ta, joiden taustalla soi ehkä kaunein jodlausmusiikki, mitä levylle on koskaan pantu. Ollaan siis väistämättä alppimaisemissa.

Ja myös menneisyydessä, 1700-1800-luvulla. Kylän maine perustuu sen lasiesineisiin, joista kuuluisimmat on tehty punertavasävyisestä "rubiinilasista". Mutta päälasimestari, ainoa, joka tunsi rubiinilasin salaisuuden, on kuollut vieden salaisuuden mukanaan. Päähenkilö, ennaltanäkijä nimeltä Hias, hahmottaa näkyjä, jotka yksi toisensa perään tulevat toteen: kaikki ne ennustavat kylän tuhoa.

Tällä kertaa aihe ei ole Herzogin oma, vaan hänen vanhan kaverinsa, toisen legendaarisen baijerilaisohjaajan, Herbert Achternbuschin päästä. Anarkistisen H. A.:n kynä ei taivu perinteiseen juonen kyhäilyyn, vaan sen tilalla on sarja kohtauksia, jotka kukin omasta näkökulmastaan valottavat yhteisöä ylitsepääsemättömän kriisin edessä. Tavoittaakseen H. A.:n legendan omaisen, unenkaltaisen tunnelman, elokuvan ohjaaja päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun.

Lukuun ottamatta Hiasin esittäjää ja oikeita lasinpuhaltajia jokainen näyttelijä toteuttaa tässä elokuvassa kohtauksensa tultuaan ensin Werner Herzogin toimesta vaivutetuksi hypnoottiseen transsiin. Tapaus lienee ainutlaatuinen elokuvan historiassa.

Jos näitä taustoja ei tunne, vaikuttavat näyttelijät valistumattoman katsojan silmissä vain seuraavan ohjaajan tarkkoja ohjeita näytellä tyylitellysti yllättäviä painotuksia tehden ja hieman jähmeästi vuorosanansa lausuen.

Jälkeenpäin tekee mieli sanoa, että hypnoosin käyttäminen ei ollut välttämätön metodi, sillä elokuvan hienovireisen, davidlynchmaisen tunnelman olisi tavoittanut perinteisemmilläkin tavoilla. (Lasisydän, muuten, ilmestyi samana vuonna kuin Eraserhead.)

Elokuva on joka tapauksessa todella hieno, vaikka keskittymistä vaativa. Visuaalisesti ja monella muullakin tapaa se voi hyvinkin olla Herzogin kaunein työ, mistä pääkunnia sekä Herzogin että Achternbuschin hovikuvaajalle, Jörg Schmidt-Reitweinille. Ja juuri kun kuvittelee, ettei 1700-luvun maalaustaiteeseen otoksillaan viittaava kuvaaja voi enää pistää paremmaksi, saatellaan katsoja huikaisevaan vertauskuvalliseen epilogiin, joka on toteutettu eräällä irlantilaisella kalliosaarella. Lisäksi, tässäkin elokuvassa Herzogin luotettu on lähes kaikki hänen työnsä aina 1980-luvun alkuun asti leikannut Beate Mainka-Jellinghaus, suuri tuntematon jos kuka.

Lasisydän on itse asiassa kuvaruno. Siitä nauttiakseen on parasta unohtaa tarinankerronnan tiukassa istuvat perinteet. Koko elokuva on vertauskuva siitä, miten yhteisö alkaa horjua, jos siltä viedään pois vain yksi asia, jos se asia on koko yhteisön koossa pitävä voima ja identiteetti. Tällaisen aiheen parissa Herzog on itsekin melkein selvännäkijä.

PS. Tämä pop-hitti vuodelta 1979 otti nimensä tästä elokuvasta:

 

Piirin ulkopuolella

Wernember 2024

Kukaan ei halua leikkiä kanssani (Mit mir will niemand spielen, Länsi-Saksa, 1976)

Kaikesta kiinnostunut Werner Herzog ei ole urallaan useinkaan tehnyt elokuvia lapsista tai lasten kanssa. Lasisydämen ja Stroszekin - molemmat merkittäviä teoksia - välissä valmistunut, vain 14-minuuttinen Kukaan ei halua leikkiä kanssani on poikkeus. Se on tehty yhteistyössä Saksan nuorisoinstituutin kanssa, oletettavasti tilaajan pyynnöstä. Taustalla on erikoisyksikkö, joka tekee töitä eri tavoin heitteille jätettyjen lasten kanssa.

Lopputulos on kummallinen elokuva, joka vahvistaa kuvaa Herzogista toden ja keksityn mestarillisena sekoittajana. Kukaan ei halua leikkiä kanssani on kuvattu aivan kuin dokumentti, mutta leikattu kuin fiktio. Se on surrealistisesti sävyttynyt tarina päiväkoti-ikäisestä Martinista, jonka kanssa tarhan muut lapset eivät halua leikkiä, koska Martin "haisee" ja "syö pelkkää popkornia". Martin onnistuu kuitenkin ystävystymään erään tytön kanssa, joka pitää pojan lemmikkikorpista. Terveydenhoitajalla käy ilmi asioita Martinin kovista kotioloista.

Jos sattuisi olemaan niin, että Herzog ei mielellään työskentele lasten kanssa, ei se ainakaan tästä elokuvasta välity. Täysin kannet auki esiintyvät lapset ovat välittömyyden perikuvia. Kuin mitään kameraa ei olisikaan. Leffan outoihin kosketuksiin lukeutuvat omituisen tunteettomasti lasten tragiikkaan suhtautuvat aikuiset.

Kukaan ei halua leikkiä kanssani on hyvin tehty, tehokas, napakka, hellä, hiljaisen suggeroiva lyhytelokuva, joka jättää paljolti katsojan kontolle miettiä, mitä kuvien ulkopuolelta jätetään kertomatta. Tai mitä hamsterit symboloivat.

Hylkiöiden kapina

Wernember 2024

Maasta se kääpiökin ponnistaa (Auch Zwerge haben klein angefangen, Länsi-Saksa, 1970)

Mikä oli Werner Herzogin läpimurtoelokuva? Kansainvälisesti taatusti Aguirre. Mutta, jos esikoispitkä (Elämän merkit, 1968) jäi tapaukseksi pienen asianharrastajapiirin keskuudessa, sai sen seuraaja aikaan jo laajempaa kohua. Ansaitusti.

Herzogin uraa pilkuttavat kokeilut, joihin liittyy jokin jippo. Kuuluisin näistä on Lasisydän, jonka kohtaukset kuvattiin näyttelijät vaivutettuina hypnoosiin. Fitzcarraldossa Herzog raahautti oikean siipirataslaivan oikean vuoren yli. Jouko Aholan tähdittämän Voittamattoman kaikki sirkus- ja taikatemput taltioitiin dokumentaarisesti. Mestarin toinen pitkä fiktio kertoo ryhmästä kääpiöitä, joten hän roolitti elokuvaansa pelkästään lyhytkasvuisia. Loogista.

Elokuva on tavallaan pahamaineinen, eikä sen arvostus alkanut kunnolla nousta kuin vasta pari vuosikymmentä sitten. Aikanaan sen on täytynyt olla varsin villi tapaus, sillä joitakin sen kohtauksia katsoo tänäkin päivänä epävarmana siitä, saako tälle nauraa. Legendan mukaan Herzog hyppäsi kuvausten päätteeksi kaktuspensaaseen, niin kuin oli luvannut tehdä, "jos kaikki näyttelijät selviävät kuvauksista". Elokuva saa vieläkin niskoilleen syytöksiä eksploitaatiosta.

Ennen muuta tämä johtuu Herzogin kyvystä hämärtää fiktion ja dokumentin rajaa. Tarina ja teemat ovat yksinkertaiset: eteläamerikkalaisessa koulussa tai laitoksessa oppilaat/hylkiöt ryhtyvät kapinaan autoritääristä johtoa vastaan. Yhtäkkisen vapauden huuma saa piskuisen ryhmän villeiksi, ja kaikki käytössäännöt joutuvat koetukselle. Juonta ei ole kuin nimeksi. Nakki sämpylän välissä on tapa, jolla Herzog suorasukaisesti näyttää, mihin tekoihin vastuuntunnottomuus johtaa. Ihmiset ovat kuin toisiaan nokkivat kanat.

Esteettisesti Maasta se... on pelkistetty ja kaunis. Se näyttää ja tuntuu halvalta, mikä on hyvä: vastuksista elävä Herzog ei ole koskaan ollut parhaimmillaan kunnon budjetin kanssa. Tein elokuvaa katsoessani tietoisen valinnan olla ottamatta elokuvan taustoista selvää ja vain kokea minkä näen ja kuulen. Liian usein elokuvien auliisti jaetut taustatiedot alkavat selittää itse elokuvaa ja kertoa siitä sellaista, mitä teoksessa itsessään ei ole. Aivan varmasti tulkintaani vaikuttaisi, jos tietäisin enemmän Herzogin ja hänen ensemblensa suhteesta. Mutta tällä tavalla teos säilyttää arvoituksellisuutensa. Miksi Herzogin saksalainen työryhmä kuvasi elokuvan Etelä-Amerikassa? Tai ehkä kyseessä on Väli-Amerikka? Olen utelias, mutta minua ei kiinnosta ottaa selvää.

Minusta se on kunnioittavaakin sellaista elokuvaa kohtaan, joka tieten tahtoen rikkoo sääntöjä. Esimerkiksi sen ensimmäiset kaksi kohtausta kertovat, miten tarina päättyy. Itse elokuva päättyy siten kuin kesken tai in medias res, vahvasti symboliseen, tarkoituksella ylipitkään sanattomaan otospariin.

Alun ja lopun välissä on muutama olematonta tarinaa eteenpäin vievä tai selittävä jakso, mutta niiden välissä on kasa enemmän tai vähemmän improvisoituja kohtauksia, joissa "hurja joukko" tekee kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa. Eniten aikaa ja suurimman symboliarvon saa tiirikoimalla liikkeelle saatu auto, joka jätetään tyhjänä kulkemaan ympyrää pihan keskellä. Jotkut ovat nähneet elokuvan fasismin kritiikkinä, mutta se juontuu orgaanisesti itse aiheesta, samalla tavalla kuin Yksi lenisi yli käenpesässä. Vapauden kaipuusta on vaikeaa puhua kritisoimatta fasismia edes implisiittisesti.

Maasta se... ei ole täydellinen elokuva - onneksi. Epätäydellisyytensä vuoksi sitä katsoo vähän kuin ihmettä. Ei haittaa, vaikka siinä on pientä tyhjäkäyntiä ja suurta fragmentaarisuutta, sitä katsoo silti yhtä mykistyneenä kuin Buñuelin elokuvia, ja se tuottaa vähän väliä riemastuttavia yllätyksiä. Herzog osaa tehdä viihdyttävän elokuvan katsojaa hellimättä. Siitä kielii jo kirjaston dvd-levyn läpeensä naarmuinen ja kulunut pinta.