"Elokuva on eriskummallisen masokistinen ja täynnä omakehua."
Nämä sanat osoitti kriitikkolegenda Pauline Kael klassisen tarinan alkuperäisfilmaukselle vuodelta 1937, mutta ne sopisivat paremmin vanhan laulun uusimpaan versioon.
"Tähti on syntynyt" on elokuvan suurimpia perusmyyttejä, jonka kehittelivät William Wellman ja Robert Carson. Tuskinpa edes "Wild Bill" Wellman osasi kuvitella, että hänen ohjauksensa poikisi puolen tusinaa suoraa uusintaversiota, joista kolme on tehty hänen maaperällään. Kaikki isoja hittejä, mikä todistaa tarinan rautaisuudesta.
Näistä neljästä kaksi ensimmäistä ohjasi mestari: ensin Wellman itse ja sitten vuonna 1954 George Cukor, jonka teos arvostetaan yleisesti joukosta korkeimmalle. Se, että näyttelijä Bradley Cooper valitsi tämän kertomuksen esikoisohjauksensa aiheeksi kielii kovasta itsetunnosta - ja melkoisesta egosta.
Tuo ego näkyy sekä siinä mikä elokuvassa on hyvää että siinä mikä siinä on huonoa, mutta kokonaisuutena A Star Is Born käy aika hyvästä barometristä elokuvayleisöjen mausta ja toiveista 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Kierrätetty romanssi, jonka kaikki tuntevat etukäteen, elokuva, jota käyttää koneena nostattamaan tunteita, joiden valtaamaksi joutuu arjessa liian harvoin. Tähän Cooperin taiten tehty kulutushyödyke on juuri omiaan, ja siitä onkin sukeutunut jättihitti.
Wellmanin ja Cukorin melodraamat käsittelivät Hollywoodia. Sen sijaan Frank Piersonin (1976) ja Cooperin versiot siirsivät aiheen rock-musiikin kulisseihin; molemmissa musiikki tuntuu toimivan vielä yhtenä tehokeinona manipuloida yleisön tunnerekisteriä. Näin varsinkin, koska se musiikki on vaivaannuttavan keskinkertaista ja sisällyksetöntä keskitien poppia - mikä kielii tekijöiden kykyjen rajoista elokuvakertojinakin.
A Star Is Born henkilöityy ennen kaikkea ohjaajatähteensä. Bradley Cooper, joka oli täysin unohdettava niin Alias-sarjassa kuin Kauhea kankkunen -trilogiassakin, löysi oman ilmaisutapansa David O. Russellin Unelmien pelikirjassa, josta on vasta kuusi vuotta. Sen jälkeen hän on pyrkinyt Yhdysvaltain vastaukseksi Daniel Day-Lewisille: Cooperin paneutuminen rooleihinsa on ollut jopa vuoden mittainen harjoitusleiri. Rajulla työllä Cooper on onnistunut kuorimaan keskinkertaisesta tv-näyttelijästä yhden sukupolvensa johtavista majakoista.
Määrättyyn rajaan saakka hän on A Star Is Bornissakin loistava, ja aina vaikuttava. Jackson Mainea esittääkseen Cooper käytti puolitoista vuotta oppiakseen laulamaan, soittamaan kitaraa ja pianoa sekä löytääkseen liian monta viskiä kurkustaan hulauttaneen kantriraakin äänen. Lopputulos voisi olla jotain todella suurta, jos hän olisi antanut ohjauksen jonkun toisen käsiin.
Cooper on nimittäin ihastunut Lady Gagaan ja tämän esittämään Allyyn, mutta rakastunut omaan hahmoonsa. Jackson Mainesta tulee sekä elokuvan sankari että traaginen antisankari, jonka vaurioituneeseen psyykeen kosketaan vain silkkihansikkain. Sääliä herättävää itsesäälissä kieriskelijää ei löydy oikeasta maailmasta, joten mitä meidän sitten pitäisi tuntea Jacksonia kohtaan?
A Star Is Bornin avainkohtauksessa ei nähdä Cooperia, mutta siinä puhutaan toki Jacksonista. Karismaattinen Sam Elliott kertoo Allylle, että musiikki on pohjimmiltaan pelaamista samojen 12 nuotin kanssa, ja että luomisen ajatus on siinä, mitä persoonallista noilla nuoteilla pystyy tekemään. Näin Cooper haluaa perustella tarttumisensa jo monesti kerrottuun juttuun. Ihan hyvä niin, mutta ei pitäisi olla liikaa vaadittu odottaa muutamaa uutta sointua, omaperäisiä soundeja ja edes jotain rohkeutta. (Ajatusleikkinä: mitä jos vaikka sukupuoliroolit olisi ensi kertaa vaihdettu?)
"Tähti on syntynyt"-myytti perustuu kysymykseen siitä, minkä hinnan pinnalle nousustaan joutuu maksamaan, ja tämä puoli puuttuu Cooperin elokuvasta tyystin. Ally nousee tähdeksi Jacksonin ansiosta, mutta ei pääse millään tavalla vaikuttamaan Jacksonin uran laskuihin ja nousuihin; missään vaiheessa Ally ei joudu "Sophien valinta"-tyyppisen pulman eteen eikä elokuva uskaltaudu mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan Jacksonin omia valintoja manipuloi kolmas henkilö tavalla, joka ei hätäisyydessään tunnu riittävän perustellulta.
Luultavasti tämä johtuu siitä, että A Star Is Born on selvästi "leikkauspöydällä pelastettu". Jay Cassidy on tehnyt taidokasta työtä, mutta ei pysty täysin peittämään sitä, että elokuvan liian monet kesken kohtausta tehdyt leikkaukset ovat pakon sanelemia. Siltikin elokuva venyy ylipitkäksi.
Samalla Cooperin pientuotannoista lainaama keino käyttää hiljaisuutta luotaamaan henkilöiden mielialaa käy maneeriseksi ja teennäiseksi. Elokuvan ensimmäisessä tunnissa on puhtia ja uuden löytämisen riemua, joka vesittyy jälkimmäisellä puoliskolla. On kuin Cooper yrittäisi tehdä samaan aikaan intiimiä indiedraamaa ja suuren yleisön musiikkispektaakkelia eikä se onnistu. Ehkä se olisi onnistunutkin, jos musiikki innostaisi kehuihin.
Jollain kumman tavalla tarinan todellinen päähenkilö, tähteydestä haaveileva nainen, ei siten saa tarpeeksi tilaa. Sääli, sillä Lady Gaga on roolissa erinomainen. Hän ei ole Cooperin tasoinen virtuoosi, mutta ei myöskään jää kiinni tekniseen suorittamiseen. Lady Gaga pääsee luonnollisuudella ja rentoudella pidemmälle eikä - yllättäen - osoittaudu Barbra Streisandin kaltaiseksi narsistiksi. Molemmista naisista voi huoleti sanoa, että he laulavat upeasti, vaikka itse koen kumpaisenkin musiikin luotaantyöntäväksi.
Lady Gagakaan ei mahda mitään viimeisen kuvan tyhjyyttä kumisevalle teennäisyydelle, mikä antaa aiheen tähän viimeiseen kritiikkiin: Bradley Cooperin ohjauksessa on paljon kiiteltävääkin, mutta ironian tajua ei Philadelphian pojalle ole suotu. Allyn muodonmuutos "aidosta" kantritähdestä stadionkelpoiseksi muotinukeksi esitetään jonkinlaisen resignoituneen melankolian sävyttämän linssin läpi, kun aineksia olisi ollut vaikka minkälaisiin piikkeihin. Kritiikki tai edes analyysi musiikin kuluttajien ja musiikin viheliäisten porttivahtien välisestä suhteesta jää antamatta. Teema siitä, miten tähdet luodaan koneiston toimesta, jää paperille ilman kunnon näkökulmaa ja teräviä hampaita.
Tätä alleviivaa kolmannen näytöksen kliseeparaatin huipentava loppukohtaus (korneine takaumineen), missä Ally on alkavinaan intiimin kunnianosoituksen, mutta päätyy nopeasti kailottamaan voimaballadin, joka menee yhteentoista jousiorkestereineen päivineen.
Hiljainen "B"-kirjain sanassa "subtle" ei tarkoita ainakaan "Bradley'ä".
