Leffavisa 14.3. "Sitä sun tätä"

Monroen leffavisa 14.3.

1, Kiireed ja vihased 21,75 pt.
2. Kongon kingit 21 pt.
3. Nakatomi 20 pt.
4. Iguaanit 17,5 pt.
5. Zomba di famiglia 10 pt.
6. Juice 4 pt.

Leffavisa 14.3.2018

Kierros I

Tämä kesä on jälleen suuri supersankarikesä, jonka isoin elokuva on varmaan Avengers Infinity Wars. Nimeä kaikki aikaisemmissa Marvel elokuvissa esiintyneet näyttelijät tästä elokuvasta. 1 pt.

1. Mikä seuraavista ei-supersankarielokuvasarjoista EI saa jatkoa tänä kesänä? A) Star Wars B) Pacific Rim c) Ocean’s 12 d) Fantastic Beast/Ihmeotukset ja mistä niitä löytää?

2. Kuka on ohjannut Jennifer Lawrencen uusimman elokuvan Red Sparrow ja minkä projektin parissa tämä kaksikko on tehnyt aiemmin yhteistyötä?

3. Mikä on viimeisin Emma Watsonin elokuva? 1 pt.

4. Mistä elokuvasta ja kuka antaa äänensä elokuvan nimikkohahmolle? https://www.youtube.com/watch?v=SXy3f6f9DxI 2 pt

5. Minkä elokuvan soundtrackille tämä kappale on alun perin tehty? https://www.youtube.com/watch?v=bWcASV2sey0 1 pt.

6. Kuka?

4 pt. Hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut kokopitkäelokuva kertoi surevasta naisesta, jonka luona käy kaksitoista vierasta auttamassa häntä eteenpäin surun keskellä. Hän myös käsikirjoitti elokuvan. Hän teki historiaa vuoden 2012 Sundance filmifestivaaleilla. Hänen CV:ltä löytyy useampi dokumenttielokuva, joista usea käsittelee musiikkialaa Yhdysvalloissa.

2 pt. Hän on perustanut the African-American Film Festival Releasing Movement.

1 pt. Hänen tunnetuin ohjaustyö on ehkäpä muutaman vuoden takainen elokuva Selma. Hänen viimeisin ohjaustyönsä, A Wrinkle in Time/Hyppy ajassa, saa Suomen ensi-iltansa huhtikuussa.

Kierros II

7. Kuka ohjasi Tom Hanksin tähdittämän elokuvan Sully?

8. Kuka näyttelee nimikko-osaa elokuvassa Forgetting Sarah Marshall? Ja entä kuka I Love You, Beth Cooper? 1 pt.

9. Doug Liman (The Bourne Identity, Mr. & Mrs. Smith, Edge of Tomorrow) ohjasi kaksi elokuvaa viime vuonna. Toisessa elokuvassa John Cena ja Aaron Taylor-Johnson kököttivät melko pitkään yhdessä paikassa. Mikä elokuva on kyseessä?

10. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=5gSJMxpYB2w 1 pt.

11. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=SfL9u2jdP2U 1 pt

12. Mikä elokuva?

4 pt. Tämä vuoden 2016 elokuva on viimeisin adaptaatio varsin monesti adaptoidun kirjailijan teoksista, vaikka tätä kyseistä teosta ei ole aiemmin adaptoitu suurelle kankaalle. Elokuva ei kanna alkuperäisteoksen nimeä. Elokuvan ohjaaja tunnetaan mm. aiemmista elokuvistaan Barcelona (1994), The Last Days of Disco (1998), Damsels in Distress (2011) ja The Cosmopolitans (2014). Elokuvan sivuosissa nähdään mm. Stephen Fry ja elokuva sai ensi-iltansa Sundance festareilla.

2 pt. Elokuvan ohjaajana toimi Whit Stillman ja pääosissa nähdään Kate Beckinsale ja Chloë Sevigny. Kirjailijan teoksiin pohjautuvissa muissa adaptaatioissa on nähty mm. Aishwarya Rai Bachchan, Frances O’Connor, Keira Knightley ja Emma Stone. Kirja, johon etsitty elokuva perustuu, julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen.

1 pt. Adaptoitu kirjailija on Jane Austen ja kyseinen kirja on Lady Susan. Elokuvan nimessä esiintyy kaksi varsin tärkeää ihmissuhteen muotoa.

Kierros III

13. Elokuvassa Suuri puhallut/ Now you see me, seikkailee neljä taikuria. Millä nimellä he kutsuvat itseään/ryhmäänsä tässä elokuvassa (ja sen jatko-osassa)?

14. Kuka seuraavista EI näytellyt Ethan ja Joel Cohenin elokuvassa Hail Ceasar? A) Jonah Hill B) John Turturo C) Frances McDormand D) Channing Tatum

15. Stanley Tuccin viides kokopitkä ohjaustyö valmistui viime vuonna pääosissa Armie Hammer ja Geoffrey Rush. Minkä niminen elokuva on ja kenestä se kertoo?

16. Mikä elokuva ja ketkä kaksi näyttelijää? https://www.youtube.com/watch?v=tn0D0bruMVw 2 pt.

17. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=jrWhkTwdfps 1 pt

18. Kuka?

4 pt. Tämä elokuva-alan legenda sai Dame-arvonimen 1999 uudenvuoden aattona kuningatar Elizabeth II:lta (joissain lähteissä arvonimen saanti merkitään vuodelle 2000). Hän myös voittanut yhden parhaan pääosan Oscarin ja ollut ehdolla kahdesti toistekin samaan kategoriaan. Toinen ehdokkuuksista tuli voittoa seuranneena vuonna.

2 pt. Näyttelijätär on tehnyt yhden ikonisimmista Disney-rooleista, ja näyttelijätär nimettiin the Offical Ambassador for "The Happiest Homecoming On Earth: Disneyland's 50th Anniversary Celebration.

1 pt. Disneylle hän on näytellyt ikonisen Maija Poppasen roolissa ja 20th Century Foxille Marian roolin Sound of Music -elokuvassa.

Vastaukset

Kierros I

1. D Fantastic Beasts elokuvasarja jatkuu marraskuussa

2. Francis Lawrence, Nälkäpeli 2–4.

3. The Circle (2007)

4. The Iron Giant, Vin Diesel

5. Footloose

6. Ava DuVerney

Kierros II

7. Clint Eastwood

8. Sarah Marshall = Kristen Bell, Beth Cooper = Hayden Pa nettiere

9. The Wall

10. Kick-Ass

11. Miami Vice

12. Love & Friendship

Kierros III

13. Neljä ratsastajaa/the Four horsemen

14. B John Turturo

15. Final Portrait, taitelija Alberto Giacomettista

16. Mr Right, Anna Kendrick ja Sam Rockwell

17. War Dogs

18. Julie Andrews

Kuvakierros: a) Journey 2, The Mysterious Island, b) Dunkirk c) Gnomeo ja Juliet d) The Last Witch Hunter e) The Quiet American f) Kingsmen: The Secret Service h) The Eagle has Landed i) Children of Men j) Prestige k) Miss Congeniality l) On Deadly Ground n) The Dark Knight

Bonus: Michael Caine - syntymäpäiväsankari

True Detective, Etelä-Korea

Bong Joon-hon Salinui chueok (Memories of Murder)


Pyhä jysäys, että tämä on hyvin ohjattu elokuva. Ei ihmekään, että elokuvakoulut käyttävät tätä kursseillaan näytteenä esimerkillisestä ohjauksesta. Kymmenen vuotta myöhempää pannukakkua Snowpiercer ei meinaa uskoa saman miehen tekemäksi. Vaan eiväthän Kummisetä ja Jack tunnu nekään tulevan samasta osoitteesta.

"Muistoja murhasta" - monimielinen otsikko, kuten jäljempänä nähdään - syntyi poikkeuksellisten vaiheiden kautta. Taustalla on aivan oikea, 80-luvulla Etelä-Korean maaseudulla järkyttänyt murhien sarja, siitä vuonna -96 tehty näytelmä sekä Bong Joon-hon lahjana saama Alan Mooren From Hell -sarjakuva. Näistä ammentaen Joon-ho käytti vielä puoli vuotta taustatutkimukseen ja murhasarjan koskettamien haastattelemiseen ennen kuin pisti ensimmäistäkään kirjoitusmerkkiä liuskalle. Vähemmälläkin on saatu mestariteoksia aikaan.

Ja mestariteos Memories of Murder on, monella tasolla liikkuva, eri tyyliaineksia film noirista surrealistiseen komediaan sekoittava kronikka, jonka pitää kasassa henkeäsalpaavan ilmeikäs ohjaus.

Elokuvakoulujen suosikiksi Memories of Murder lienee noussut pitkien, staattisella kameralla kuvattujen kohtaustensa takia, joissa kuva-alassa tapahtuu syvyyssuunnassa useassa eri kerroksessa. Tällaisen taloudellisen ja rikkaan kerronnan mestareihin lukeutuu Steven Spielberg, mutta Joon-holla on ihan oma, äkkiväärä kosketuksensa, jonka yksi yllättävä kaukainen sukulainen löytyy Bruno Dumontin Pikku Quinquinistä (2014).

Elokuvakerrontana Memories of Murder ansaitsee mainetta monesta muustakin syystä. Joon-ho toteuttaa viisautta siitä, että jokaisen otoksen pitää esitellä yksi, vahva idea. Yli kaksituntisen, hosumattoman elokuvan pitää kiinnostavana otosten jäntevä vaihtelu lähikuvasta yleiskuvaan, tableau vivantista kamera-ajoon sekä veitsenterävä leikkaus. Kompositiot ovat täsmällisiä ja harmonisia, kamera-ajot ovat ajoja energiansa, eivät itsetietoisen brassailun takia. Loppuun asti mietitty toteutus palvelee aina kohtauksen tarpeita.


Ohjauksen vahvuuden takia elokuva kestää ympäristön realistisen kuvauksen törmäämisen farssimaisten hahmojen kanssa, joita esittää joukko loistavia näyttelijöitä. Murhien sarjaa tutkivat sekä toinen toistaan epäpätevämmät maalaiskytät että Soulista apuun kiiruhtava fiksumpi kaupunkietsivä. Mutta kaikki he osoittautuvat tutkinnan kestäessä yhtä avuttomiksi murhaajan edessä.

"Salinui chueok" kääntyy (parhaan tietämykseni mukaan) suomeksi suunnilleen "muistoja murhasta", mutta alkukieleen sisältyy näkemiseen tai silmään viittaava kaksoismerkitys. Ohjaajan verrattoman luottonäyttelijän Kang-ho Songin esittämä päähenkilö, katujyrämäinen tärkeilijä, uskoo vuorenvarmasti tunnistavansa ihmisten silmistä kuka on paha. Ja on kerta toisensa jälkeen väärässä. Elokuva viittaa nimensä kautta myös maansa lähihistoriaan, ja "murhilla" tarkoitetaan muutakin kuin poliisien tutkimaa tapausta.

Suomen Lapin kokoisessa Etelä-Koreassa asuu 50 miljoonaa ihmistä. Ensimmäiset vapaat presidentinvaalit järjestettiin 1987. Elokuvan tapahtumat alkavat loppuvuodesta 1986. Vain kuusi vuotta aiemmin Etelä-Koreassa oli koettu sotilaallinen vallankaappaus. Memories of Murderin uhrit ovat punaisiin sonnustautuneita naisia, ja murhat tapahtuvat aina sadepäivinä. Pääepäilty on muuttanut seudulle hiljattain Kwangjun kaupungista, jonka asukkaat keväällä 1980 vallankaappauksen jälkeen nousivat kapinaan. Tämä johti "Kwangjun verilöylyyn", Etelä-Korean omaan Tiananmeniin, jossa sai surmansa yli 600 ihmistä.

Monet Memories of Murderia katsovat eteläkorealaiset muistavat, että kwangjulaiset naiset pukeutuivat punaiseen, ja että kapinan aikaan satoi.

Memories of Murderissa elää vahvana Fritz Langin "murhaaja keskuudessamme" -teesi. Murhaaja on mies vailla ominaisuuksia, mattimeikäläinen. Kuka tahansa meistä, yhteiskunnan synnyttämä.

Kun Kang-ho Song viimeisen kerran etsii murhaajaa tämän silmistä, hänen tuijotuksensa kääntyy suoraan valkokankaalle. Tavoitellen tosielämän murhaajaa, yhä vapaalla jalalla.

Phantom Thread Andersonin suloinen myrkynkeittäjä

Paul Thomas Andersonin Phantom Thread


Phantom Thread, joka on sekä viime vuoden paras amerikkalais- että brittielokuva, kääntää mitä eleganteimmalla tavalla nurinpäin sukupuolten välisen valtataistelun. Tässä elokuvassa passiivis-aggressiivinen ei olekaan nainen, vaan mies.

Monimielistä nimeä kantava vaatturi Reynolds Woodcock suunnittelee 1950-luvulla Lontoon ateljeessaan hääasuja kuninkaallisille viettäen keski-ikäisen, tavoitellun, mutta paatuneen poikamiehen uomiinsa asettunutta elämää. Hänen rutiineihin kangistunut elämäntapansa on räikeässä ristiriidassa sen luovuuden ja inspiraation kanssa, joka Woodcockin luomuksista hehkuu. Mestari on tottunut toimimaan vakiintuneella tavalla naissuhteissaankin, suoden heille muodollisesti kunniallisen kohtelun, mutta ottamatta heitä aidosti sisään omaan elämänpiiriinsä.

Phantom Thread kertoo siitä, miten Woodcockin elämä muuttuu kahvilan tarjoilija Alman astuessa kuvaan. Voimakas, viisas ja ulkopuolinen (Alman kotimaata ei paljasteta) nainen rohkenee haastaa pukusuunnittelijan tavat; tässä mittelössä muiden silmissä sivistynyt Woodcock paljastuu turhamaiseksi ja äkkipikaiseksi neurootikoksi, tunnevammaiseksi, joka on lahjoihinsa perustuen tehnyt itsestään oman tähtikuntansa auringon, odottaen muiden kiertävän itseään planeettojen lailla. Almalle hän on kuin pirunnyrkki, jonka avaamiseen neuvokas nainen keksii sangen poikkeuksellisen keinon.

Viime joulukuussa ensi-iltaan saapunut Phantom Thread on jo nyt innoittanut lukuisia syväluotaavia analyysejä, jollaisiin muut palkintokauden huomioiduimmat elokuvat eivät ole (kenties eri tavalla kulttuurirakenteita ravisteleva Get Out pois lukien). Mutta on tarpeetonta toistaa tai suomentaa tässä kaikkea sitä avartavaa ja fiksua, mitä elokuvasta kirjoitettu on. Varmaksi voi sanoa, että vuoden 2017 amerikkalaiseksi elokuvaksi ainutlaatuisen rikas ja hienovireinen Phantom Thread voi avautua katselukerrasta katselukertaan yhä uusilla tavoilla.

Syö juo mies nainen


Kun kaikki muu riisutaan pois, paljastuu Phantom Thread alastomimmillaan kahden eri sukupuolia edustavan ihmisolennon välisen suhteen tutkielmaksi. Jos Paul Thomas Anderson olisi kärjistänyt sukupuoleen liittyvillä attribuuteilla leikittelynsä vastakohta-asetteluksi, tuloksena olisi ollut satiiri. Mutta näitähän on nähty, joten Anderson yrittää jotain muuta. Hän liittää Woodcockin henkilöön useita perinteisesti feminiineiksi tulkittuja luonteenpiirteitä, mutta kieltäytyy tekemästä Almasta vastaavasti maskuliinista. Päinvastoin, kerros kerrokselta Alma rakentuu yhdeksi vahvimmista naisenkuvista, mitä viime vuosien elokuva tuntee. Alma on aidosti kiinnostunut Reynoldsista - oikeasta Reynoldista huolellisesti hiotun kuoren alla. Alma myös tietää, ettei Reynolds tajua rakastavansa uusinta valloitustaan. Hyvin tietäen, ettei elämässä mikään tule ilmaiseksi, Alma kärsivällisesti etsii aukkoja Reynoldsin suojamuurissa, vakaassa uskossa, että heidät on toisilleen tarkoitettu.

Päällisin puolin vaikuttaa siltä kuin Phantom Threadissa ei olisi jäljellä mitään Andersonin aikaisemmista töistä. Reynolds Woodcockin hahmo liittyy kuitenkin pakkomielteeseen, joka yhdistää Andersonia ja Orson Wellesiä: mahtavan, mutta sortuvan miehen teema. Jos Daniel Plainview oli Charles Foster Kane, voisi Reynolds Woodcock olla joku Mahtavien Ambersonien patriarkoista tarkassa lähikuvassa. Woodcock on vallastaan nauttiva, konservatiivinen kontrollifriikki, joka varmasti sydämensä kammioissa uskoo tietävänsä "heikomman sukupuolen" paikan maailmassa. Anderson kykenee silti kypsään monitulkintaisuuteen.

Phantom thread on kiehtova ilmaus, jolle en löytänyt suoraa suomennosta. On sitä suurempi synti ja häpeä, että elokuvaa levitetään englannista suuresti poikkeavalla kielialueella alkukielisellä, vaikealla nimellään. Suorin mahdollinen käännös lienee "Haamuommel". Elokuvassa tällä on ainakin kaksi merkitystä. Sillä tarkoitetaan ommelta, jolla puvun vuoriin, kangaskerrosten väliin, voidaan kätkeä viestejä, rahaa, valokuvia jne. Mutta "thread" tarkoittaa myös mm. lankaa ja säiettä. Tällainen "aavesäie" on Reynoldsilla teini-iässä menettämäänsä äitiinsä, josta Reynolds jopa hallusinoi. Ehkäpä tämä "säie" karkeimmillaan merkitsee katkaisematta jäänyttä napanuoraa, joka estää Reynoldsia hyppäämästä aitoihin, tasapuolisiin ihmissuhteisiin. Tätäkin voi elokuvan jälkeen pohtia tuntikausia.

Yhtä pitkään voi miettiä Phantom Threadin omaperäisimpiin ajatuksiin kuuluvaa nälän ja syömisen teemaa. Tämä tuntuu suorastaan koko tarinan lähtökohdalta. Elokuva rytmittyy ruokailukohtausten sarjaksi. Alma ja Reynolds tapaavat aamiaisella, kohtauksessa, joka jo nyt kuuluu elokuvan historian suurimpiin ensikohtaamisiin; aamiaisen nauttimisesta tulee myöhemmin suhteen kovimpia koetinkiviä; Alma yrittää vietellä Reynoldsin juhla-aterialla; jne. Syöminen on niin esillä Phantom Threadissä, että nälästä tulee metafora himosta toiseen ihmiseen. Tarinan tärkeimmässä käänteessä ja rakastavaisten "jännitystarinan" ratkaisussa avain on pariskunnan suhteessa ateriointiin.

Miten henkilökohtainen tarina Phantom Thread sitten on? En uskalla lähteä spekuloimaan, mutta itseriittoisen taiteilijaneron paisuneen egon teema on tässä joka tapauksessa framilla. Jos Paul Thomas Anderson tekee tässä millään tasolla omakuvaa, on hänellä ainakin huumoria piirtää se "syylineen kaikkineen".

Jokin tarinassa kuitenkin hienoisesti falskaa tavalla, joka estää Phantom Threadiä nousemasta Magnolian ja There Will Be Bloodin seuraan ohjaajan ilmiömäisessä filmografiassa. Toisen ja kolmannen näytöksen taitteesta puuttuu se ratkaiseva kiihkeys, vaihteen laittaminen isommalle, joka nostattaisi Alman ja Reynoldsin tarinan ansaitsemaansa huipennukseensa. Loistava loppukehittely on älyä kiihottava, mutta ei tunnu munaskuissa. Olisiko Anderson yrittänyt olla liiankin hienovireinen? Viimeinen repliikki on niin mainio ja koko jutun idean paljastava, että se olisi ansainnut isomman latauksen.

Miksi Britannia?

Ensimmäistä kertaa 20-vuotisella urallaan kalifornialainen Anderson poistuu kotimaastaan uransa yllättävimmässä käänteessä. Voimme vain arvailla, miksi hän valitsi Iso-Britannian ja 50-luvun; halu työskennellä Daniel Day-Lewisin kanssa kuuluu varmasti syiden joukkoon. Anderson jopa laati tarinan yhdessä päätähtensä kanssa. Mutta usein unohtuu, että Anderson on legendaarinen filmihullu siinä missä Quentin Tarantinokin (nämä kaksi ovat monessa mielessä elokuvantekijöinä toisiaan täydentävä vastapari). Phantom Thread näyttäytyykin helposti ohjaajan rakkauskirjeenä brittielokuvalle.

Phantom Threadistä havaitsee nautiskellen vaikutteita Kwai-joen siltaa edeltävältä David Leaniltä ja merkkejä jamesivorymaisesta pieteetistä, myös ihmiskuvauksessa. Ennen kaikkea, Phantom Thread voisi monella tapaa olla Mike Leigh -elokuva. Paitsi että Anderson ei ole samalla tavalla humoristi - ja hän on brittiveteraania huikaisevampi visualisti.

Jopa digitaaliesityksenä (digikopio on ehkäpä huolellisimmin työstetty, mitä olen ikinä nähnyt) Phantom Thread on fantastisen fotogeeninen. On sopivaa, että pikkutarkkaa käsityötä esittelevä elokuva on kuvattukin käsityöläisellä huolella. Lopputuloksena on todellinen kaunotar elokuvaksi. Tuiki harvinaisella ratkaisulla - mihin Stanley Kubrick päätyi joissain ohjauksissaan - elokuvalle ei ole kreditoitu pääkuvaajaa. Sen sijaan Michael Baumanin krediitti on "valaiseva kameramies". Anderson on kysyttäessä todennut kuvauksen olleen kameramiehen ja ohjaajan yhteistyötä. Huvittava sivuvaikutus on näköjään se, että viime vuoden kaunein elokuva ilmeisesti ei voinut olla Oscar-ehdokkaana. Senpä parempi Roger Deakinsille.

Vicky ja Daniel


Paul Thomas Anderson kuvaa kolmatta tuntia kahta ihmistä, jotka yrittävät päästä toisistaan perille. Usein lähikuvassa. Näin elokuvan kertojiksi tulevat myös sen päänäyttelijät. Suoritustensa takia Daniel Day-Lewis ja Vicky Krieps kohoavat lähes Andersonin rinnalle elokuvan auteureina.

Day-Lewis käyttää tässä omaa, englantilaista aksenttiaan ensimmäistä kertaa valkokankaalla liki 30 vuoteen. Mestarinäyttelijän taidoista ja sielukkuudesta kertoo se, että maailman parhaana palvotun näyttelijän suorituksessa ei ole nähty samanlaista hullua muuntautumista kuin monissa näyttävimmissä signeerauksissaan. Ja silti, Day-Lewis pukeutui esittämäänsä hahmoon samalla pakkomielteisyydellä kuin aina. Mestari opetteli elokuvaa varten ompelemaan ja "lopputyönään" ompeli puvun. On raportoitu, että lähikuvissa Woodcockin rohtuneista, arpisista ompelijansormista ei ole käytetty meikkiä tai sijaista.

Day-Lewisin näyttelijätyöstä on vaikea sanoa mitään tyhjentävää. Riittäköön, että Reynolds Woodcock on suuren taiteilijan taideteos. Ehkä jopa näyttelijän rehellisin ja naturalistisin työ, uskottava, kolmiulotteinen ihminen viimeistä nyanssia myöten.

Jos Day-Lewisin suoritus on viime vuoden paras miesnäyttelijöiden joukossa, on Vicky Kriepsin näytteleminen vastaavasti paras naisten joukossa. Mistä lie Anderson löytänytkin 34-vuotiaan luxemburgilaisen, sillä ei ole merkitystä, tärkeintä, että ohjaajalla oli silmää ja rohkeutta kiinnittää täysi tuntemattomuus supertähden pariksi.

Kriepsin rooli tarinankertojana Phantom Threadissä on hyvin erilainen kuin Day-Lewisin. Krieps on Day-Lewisin tarkkailija, kuten yleisökin. Ulkopuolinen, mutta yrittämässä päästä sisään. Krieps ei kerro tarinaa niinkään vuorosanojen välityksellä, vaan Alman olemuksen ja elekielen kautta. Tähän hän taikoo syvästi omaleimaisia kosketuksia, jotka sekä tekevät Almasta kiehtovan arvoituksen että selittävät vetovoiman, jota Woodcock tuntee. Elokuvan historiassa ei liene koskaan punastutun yhtä nätisti, tai kerrottu hahmosta yhtä paljon pelkän punastumisen kautta.

Parasta Phantom Threadissä on kuitenkin näiden kahden loistavan näyttelijän keskinäinen kemia. Se, mitä heidän välillään - välissään - tapahtuu, on kuin kolmas näyttelijä. Tuo silmälle näkymätön, mutta vaistomaisesti aistittava "kolmas" on koko elokuvan kudoksen läpi punoutuva säie.

Marginalia

1) Nähtyäni Phantom Threadin kahdesti, en ole vieläkään löytänyt järjellistä selitystä sille, miksi Vicky Krieps ei ollut mukana Oscar-ehdokkaiden joukossa tai miksi häntä ei ole muissakaan yhteyksissä huomioitu ansaitsemallaan tavalla. Hän on yksinkertaisesti suurenmoinen. Hänen vivahteikas, omaperäinen muotokuvansa Almasta painii eri sarjassa kuin Frances McDormandin (sinänsä hieno) tai Meryl Streepin (sinänsä huono) työskentely. Myös Diane Krüger (Kuin tyhjästä) olisi pitänyt nähdä ehdokaslistalla. Kultti rouva Streepin ympärillä on saavuttanut jo surulliset mittasuhteet.
2) Jonny Greenwoodin jääminen palkinnotta (ja häviö Alexandre Desplat'n lapselliselle työlle) mestarillisesta musiikistaan paljastaa viimeistään, missä ajastaan jälkeen jääneessä kuplassa Akatemian musiikin ammattilaiset elävät. Kyseisessä killassa on sektio, joka aina äänestää kaveriaan John Williamsia riippumatta siitä, mitä muut säveltäjät ovat saaneet aikaan. Akatemian musiikkikillan jäsenten keski-ikä lähentelee eläkeikää. Siinä on nuorten vaikea tehdä vaikutusta. (Ei sillä, että juuri herra Greenwood olisi nuori.)
3) Aavesäie olisi huikea käännösnimi tälle elokuvalle.

The Shape of Water on vuoden 2017 La La Land

Guillermo del Toron The Shape of Water


53-vuotiaan meksikolaisohjaajan kymmenes pitkä elokuva merkitsee - hyvässä tai pahassa - vedenjakajaa suositun del Toron uralla. The Shape of Water kokoaa yhteen ohjaajan tutuimmat elementit tuomatta kokonaiskuvaan varsinaisesti mitään uutta, mutta yleissävy on kauhufantasian kanssa ikänsä flirttailleen tekijän linjasta poikkeavasti kevennetyn romanttinen ja haavekuvamainen.

Elokuvan peruselementiksi paljastuu jo nimen kautta vesi. Suomentaja (tai häntä valvova levittäjä) on taas laiskotellut, mutta elokuvan monitulkintainen otsikko ei käänny helposti suomen kielelle. Runollinen ilmaus viittaa veden muotoon, mutta merkitsee myös veden kuntoa tai laatua, joskin tavallisesti käytetään ennemmin sanaa "condition" kuin "shape". Tarina on pohjimmiltaan käänteinen merenneitosatu, missä merenneidon virkaa hoitaa miespuolinen ihmiskala, jonka Yhdysvaltain hallitus on kaapannut tutkittavakseen 1960-luvun alussa. Juttu muuttuu romanssiksi, kun olennon löytää siivoojana työskentelevä mykkä haaveilija. Alkaa sekä olennon että kahden päähenkilön rakkauden vapauttamiseen tähtäävä sommitelma.

The Shape of Waterissa pistävät silmään koko sen ylipitkän keston ajan kaksi asiaa: vähän sieltä sun täältä kerätyt laina-ainekset, joista tarina on kursittu kokoon; sekä keinotekoisuus, joka on tunkeutunut harvinaisen syvälle elokuvan kiduksiin kudoksiin. Keskeinen rakkaustarina on lainaa kaunotar ja hirviö -aiheesta, kun taas alienin metsästys on tuttu esimerkiksi E.T.:stä sekä lukemattomista sitä huonommista tarinoista. Tapa ja tyyli, millä Elisa-sankarittaren sosiaalinen kömpelyys ja rakkauden kaipuu on kuvattu (mukaan lukien Alexandre Desplat'n apinoiva musiikki), perustuu törkeästi komediahitti Amélieen, ja Elisan mykkyys assosioituu jopa The Artistiin. "Hirviö" on ällistyttävän mielikuvitukseton kopio alkuperäisestä Mustan laguunin friikistä. Del Toron elokuvassa on siten runsain mitoin markkeerauksia, joihin katsojan on helppo leimautua.

Toteutukseltaan The Shape of Water on ensi silmäyksellä sujuvaa työtä. Mutta plagioidessaan paljon paremmilta elokuvilta, del Toro kaivaa maata jalkojensa alta, sillä elokuvan mittaan huomio alkaa kiinnittyä siihen, mitä The Shape of Water ei ole. Väripaletiltaan se on E.T.:tä köyhempi; kuvavalikoimaltaan rohkeasti vääristäviä linssejä käyttävä Amélie on verrattomasti eloisampi. The Shape of Water on digitaalisesti jälkikäteen korjattua bulkkitavaraa, jonka värimäärittely on kuin automaattiohjelman läpi ajettua. Todelliset ongelmat löytyvät silti kirjaimellisesti uskomattomasta käsikirjoituksesta.

Tarina pitää sisällään lukuisia epäloogisuuksia. Nämä voisi sijoittaa kontekstiinsa hyväksymällä The Shape of Water aikuisten satuna, jollei tarina olisi sijoitettu tiukasti määrättyyn ajankohtaan ja siten reaalimaailmaan: on syksy 1962, vain viikkoja ennen Kuuban ohjuskriisiä kylmän sodan paranoian ollessa huipussaan Yhdysvalloissa. Tässä yhteydessä on toissijainen se seikka, ettei del Toro ota yhtään mitään irti zeitgeistista. Tärkeämpää on, että katsojan täytyy uskoa edes jollakin perustasolla elokuvan hahmojen toiminnan realistisuuteen. Syntyy hylkäämiseen päätyvä kognitiivinen dissonanssi, jonka voi laatia listan muotoon:

- Elokuvan vierasta "olentoa" pidetään hallituksen valvomassa huippuvartioidussa tutkimuslaitoksessa, jonka jokainen neliösentti on kameravalvonnassa. Kuitenkin Elisa pääsee hiipimään suuremmitta vaikeuksitta rakastettunsa luokse. (Entä jos hän olisi ollut vieraan vallan agentti? Yksi sellainen onkin jo soluttautunut laitokseen.)
- Elisa, kenenkään asiaan puuttumatta, syöttää olennolle kananmunia ja tanssii tälle.
- Suunnitelma - joka toteutetaan onnistuneesti - olennon vapauttamiseksi on pelkästään naurettava.
- Michael Shannonin esittämä psykopaattinen turvallisuuspomo on valikoitunut pitkän prosessin kautta alansa huipuksi, mutta hän ei silti tajua edes epäillä siivoja-Elisaa syylliseksi äärimmäisen vakavaan murtoon ja kaappaukseen. Hänen toimintansa on muutenkin järjetöntä läpi elokuvan eikä noin psyykkisesti vammainen pääsisi ilmoisna ikuna tuollaiseen asemaan.
- Olento pakenee Elisan luota viereiseen elokuvateatteriin kenenkään huomaamatta ja löytyy salin keskeltä yksin katsomassa elokuvaa. Jääköön alleviivaamatta mitä kaikkea tässä kuvassa on pielessä.
- Elisan paras ystävä on Richard Jenkinsin esittämä herkkä homomies (nimeltään Giles (!), yksi vähiten maskuliinisista nimistä kalenterissa), jota vain tämän kissa rakastaa. Olento syö kissan. Jenkins kohauttaa olkaansa.
- Elisan ja olennon välinen rakkaus vaatii aikamoista uskon harppausta muutenkin, mutta sen motivoinnissa on kyllä paljon huomautettavaa. Epämiellyttävimmästä päästä se, että suomuinensa, meressä ikänsä asustaneena, olento ei varmasti haise järin houkuttelevalta. Seksi kalan kanssa on aika niche-fetissi. (Tai siis, toivottavasti on, eikä selitä elokuvan selittämätöntä suosiota...)
- Kokonaan oma lukunsa on elokuvan venytetty lopetus, josta nostettakoon esiin kolme asiaa.
   1) Selviytyäkseen olento tarvitsee vettä. Elisa ja Giles joutuvat suunnilleen kantamaan henkitoreissaan viruvan olennon rantaan, patoaltaalle. Mutta ilman mitään loogista selitystä he jäävät odottamaan patoporttien avautumista ennen kuin päästävät olennon pulahtamaan elementtiinsä. Silloin onkin jo liian myöhäistä.
   2) Olento on jo valmiiksi huonossa kunnossa joutuessaan tappeluun pääpahiksen kanssa. Tappelu päättyy luoteihin olennon rintaan ja näennäiseen kuolemaan. Olento kuitenkin herää henkiin vain koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä vain herää, vaan pyyhkii Shannonilla laituria.
   3) Viime tekonaan Shannon ampuu Elisan, joka putoaa olennon perässä mereen. Deus ex machina: tässä vaiheessa käy näppärästi ilmi, että olento on jumala, joka pystyy kirjaimellisesti puhaltamaan uutta henkeä Elisaan.

Lapsi kirjoittaa tällaista, ja vain lapsi voi siihen uskoa.

Ja lapsenuskoisesti The Shape of Water onkin otettu vastaan. Se on nielty onnellisuuspillerin tavoin vähät välittämättä niistä paksuista valeista, joita del Toro yleisölleen syöttää.

Tällaista sattuu säännöllisesti ja seurauksena on aina kummallinen lumipalloefekti. Samoihin mekanismeihin pohjautui esimerkiksi Ridley Scottin Gladiaattori (jonka paikan The Shape of Water nyt vie kaikkien aikojen huonoimpana Oscar-voittajana) ja edellisvuoden La La Land. Viimeksi mainittu vertautuu The Shape of Wateriin siinä, että del Toron elokuva on kerrottu kuin musikaali, ja ohjaaja viittaa Hollywood-musikaalin perintöön pitkin elokuvaa. Hän jopa sijoittaa kertomukseen Elisan haavekohtauksen, jossa Elisa laulaa rakkaudestaan mustavalkoisessa kuvassa. Elisan saadessa äänen, katsoja mykistyy tästä uskomattomasta tyylirikosta, joka pettää Sally Hawkinsin suorituksen ja koko hahmon.

Jo neljännen kerran tällä vuosikymmenellä parhaan ohjauksen Oscar (monien muiden merkittävien palkintojen, kuten BAFTAn, lailla) meni meksikolaiselle. Tämä on toisin sanoen trendi. Ohjauksia yhdistää parhaasta päästä teknisesti silkoinen, jopa innovatiivinen toteutus; mutta myös simplistinen romanttisuus, melodramaattisuus - ja suoranainen tyhmyys, mitä tulee henkilömotivaatioon ja psykologiseen kuvaukseen. Yksikään tässä viitatuista elokuvista (ehkä osittain Birdmania lukuun ottamatta) ei tarjoa uskottavia henkilöitä tekemässä uskottavia ratkaisuja. On aika niskavilloja nostattavaa, että yleisö ja varsinkin kriitikkokunta hyväksyy tällaisen helppoheikkiyden. The Shape of Waterin kohdalla se on jo anteeksiantamatonta. Juuri syvemmälle kun ei voi enää vajota.