Mestarikuvaaja Vilmos Zsigmond, 1930-2016

Viisi päivää ystävänsä Haskell Wexlerin poismenon jälkeen kulki samaa polkua historian maineikkain unkarilainen elokuvaaja Vilmos Zsigmond. Hän oli 85-vuotias.

Kuten Wexler, Zsigmond valittiin kollegoidensa toimesta kaikkien aikojen kymmenen vaikutusvaltaisimman kuvaajan joukkoon. Ja samoin kuin Wexler, Zsigmondkin lähti saappaat jalassa: loppuun asti työskennellyt mestari oli kiinnitetty viiteen tekeillä olevaan tuotantoon. Elokuvaajien killassa Wexlerin ja Zsigmondin lähes samanaikainen poistuminen estradilta vertautuu heinäkuun 30:een vuonna 2007, jolloin samalla ovenavauksella jättivät hyvästit Ingmar Bergman ja Michelangelo Antonioni.

Olisi sielutonta korottaa jompikumpi legendaarisista kuvaajista toista korkeammalle, joten todettakoon vain, että a) Wexler ja Zsigmond loivat Hollywoodissa hyvin erilaiset urat ja b) Zsigmond signeerasi vielä vaikuttavamman määrän lähtemättömän vaikutuksen tehneitä elokuvia. Sellaisten ohjaajien kuin John Boorman, Robert Altman, Woody Allen, Steven Spielberg, Michael Cimino, Brian DePalma ja George Miller kanssa työskennellyt unkarilainen vastaa mm. näiden elokuvien visuaalisesta toteutuksesta:

McCabe & Mrs. Miller (1971)
Sairaat mielikuvat (Images, 1972)
Syvä joki (Deliverance, 1972)
Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973)
Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974)
Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977)
Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978)
Noidat (Witches of Eastwick, 1987)
Emily on poissa (The Crossing Guard, 1995)
Musta Dahlia (2006)
Cassandra's Dream (2007)

Ja tuossa on vain otos elämäntyöstä. Kun nämä laitetaan yhteen Wexlerin töiden kanssa, tullaan nopeasti siihen johtopäätökseen, että kaksikko vastasi pitkälti siitä kuvasta, mikä meillä on 70-luvusta.

Kokonaan oman artikkelinsa väärti olisivat vuoden 1956 Unkarin invaasion jaloista historiallisesti korvaamattoman arvokkaan dokumenttiaineiston kanssa paenneen Zsigmondin oppivuodet USA:n marginaalielokuvissa. Ennen McCabe & Mrs. Milleriä hän oli henkensä pitimiksi ampunut filmille kymmeniä b- ja roskaleffoja, esimerkiksi useita Al Adamsonille. Jos kansallinenelokuvaarkistoinstituuttiavkaatopaikka järjestää retrospektiivin Zsigmondin kanonisoiduista töistä, toivottavasti joku kaivaa esiin myös vähemmät tunnetut The Nasty Rabbitin, Psycho a Go-Gon ja Satan's Sadistsin.

Zsigmond oli virtuoosi, joka osasi mitä tahansa. Iholle tunkevan realistista Kauriinmetsästäjää ylpeyden aiheenaan pitänyt maestro osasi myös tyylitellä, kuten Kolmannen asteen yhteys osoittaa, ja taituroida pitkillä otoksilla esimerkiksi Altmanin maagisessa Pitkissä jäähyväisissä. Toisaalta, Zsigmond vannoi aina, että kuvaaja on vain yhtä hyvä kuin ohjaajansa. Tämä kielii luonteen nöyryydestä. Esimerkiksi De Palman Musta Dahlia luokiteltiin yleisesti epäonnistuneeksi, mutta se sai yhden Oscar-ehdokkuuden - ei liene vaikeaa arvata mistä.

Zsigmond kokeili myös ohjaamista vuoden 1992 vähälle huomiolle jääneessä The Long Shadowsissa. Uransa loppupuolella hän palasi myös tekemään töitä kotimaahansa, mistä todisteena Endre Hulesin ohjaus A halálba táncoltatott leány (The Maiden Danced to Death, 2011), kuvaus kahdesta veljeksestä, jotka neuvostoinvaasio erottaa toisistaan.

Mestarikuvaaja Haskell Wexler, 1922-2015

Chicagossa syntynyt kuvaajalegenda Haskell Wexler kuoli Kalifornian Santa Monicassa viikko sitten sunnuntaina, 27.12. Hän oli 93-vuotias. Hänen uransa elokuvissa kesti yli 60 vuotta.

Tänä aikana Wexler kohosi ammattikuntansa kaikkein arvostetuimpien joukkoon. Kansainvälisen elokuvaajien killan (International Cinematographers Guild) toimittamassa jäsenkyselyssä Wexler nostettiin elokuvahistorian kymmenen vaikutusvaltaisimman kuvaajan joukkoon. Tähän vaikuttivat muutkin tekijät kuin vain ihailu Wexlerin taitoja kohtaan.

Vuonna 1953 varakkaasta perheestä tullut Wexler kuvasi ensimmäisen elokuvansa, lyhärin The Living City. Hän toimi myös sen toisena ohjaajana: elokuva sai Oscar-ehdokkuuden lyhytdokumenttien sarjassa. Tästä sukeutui ura Hollywoodin art house -siiven merkkiteosten kuvaajana. Wexlerin maine ja vankin perintö rakentui 60-luvun lopulla ja 70-luvulla. Tärkeimmistä teoksista mainittakoon Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf, 1966), America, America! (1963), Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967), Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975), Katkera paluu (Coming Home, 1978), Matewan (1987) ja Tämä maa on minun (Bound for Glory, 1976). Ensin ja viimeksi mainitusta hänet palkittiin Oscar-pystillä.

Wexler ei ollut kuka tahansa vuokrakuvaaja. Korkean sosiaalisen omatunnon omannut Wexler kiinnitti huomiota kuvaamiensa elokuvien sanomaan tai niiden ohjaajien maailmankatsomukseen. Yhteisyökumppaneista suosikkien joukkoon kuuluivat mm. Hal Ashby ja John Sayles. Ammattiaan opetellessaan Wexler työskenteli mainoskuvaajana, mutta lopetti esimerkiksi tupakkamainosten kuvaamisen syistä, jotka kävivät kaikelle kansalle itsestään selviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Menestyksestään huolimatta Wexler ei koskaan lakannut kuvaamasta eikä myöskään ohjaamasta pieniä dokumenttituotantoja. Ne käsittelivät mm. My Lain verilöylyä, Weather Underground -liikettä, Nevadan ydinkokeiden atomisäteilyä ja kurdeja. 80 täytettyään Wexler keskittyi pelkästään dokumenttielokuviin. Hänen viimeiseksi näytelmäelokuvakseen jäi Saylesin loistava Limbo (1999).

Kuvaajana Haskell Wexler oli luonnollisen valaistuksen ja realismin taituri. Hänen elokuvansa olivat vaikuttavia harmonisuuden eikä koristeellisuuden takia. Kuvaajista sanotaan usein, että he tekisivät kaikkein mieluiten töitä ilman näyttelijöitä, mutta Wexler oli poikkeuksellisen lahjakas ihmisten kuvaaja. Hän ei ollut myöskään ohjaajan renki. Milos Forman kertoo sympaattisessa elämäkerrassaan Otetaan hatkat, kuinka Wexleristä tuli ensimmäinen ja ainoa työryhmän jäsen, jolle Forman on koskaan joutunut antamaan potkut.

Haskell Wexler toteutti kaikkiaan 17 työtä ohjaajana. Melkein kaikki ovat dokumentteja, merkittävin poikkeus on kulttiklassikoksi noussut Medium Cool (1969, kömpelöltä suomenkieliseltä nimeltään Tunteeton silmä), uraa uurtavasti fiktiota ja totta sekoittanut kuvaus opiskelijalevottomuuksista Chicagossa.

Haskell Wexler kuoli saappaat jalassa. Hänen viimeinen ohjauksensa Four Days in Chicago valmistui vuonna 2013, ja hänen viimeinen kuvaustyönsä saa tv-ensi-iltansa myöhemmin tänä vuonna.

Mikä *itt* sitä ämmää riivaa?

Andrew Haighin 45 vuotta



Ei varmastikaan ollut elokuvantekijöiden tavoite, että 45 vuotta (45 Years) -näytöksestä poistuu otsikon lause mielessään. Missä siis vika?

45 vuotta on aikuisyleisölle suunnattu "kypsä" draama eräästä pitkästä, brittiläisestä avioliitosta, joka ajautuu kalkkiviivoilla kriisiin. Se on hallitusti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettua elokuvaa, jota hallitsevat kiistatta erinomaiset näyttelijät, päätehtävissä helmikuussa 70 vuotta täyttävä Charlotte Rampling ja 79 täyttävä Tom Courtenay. He ovat elokuvan parasta antia, mutta heidän ei oikeastaan pitäisi olla.

Haighin luotsaaman perinnetietoisen teoksen pitäisi olla uskottava kuvaus vaimosta, joka ajautuu tunnekriisiin, kun päivänvaloon pääsee miehen kiipeilyonnettomuudessa kuolleen heilan vuosikymmenten jälkeen löydetty ruumis. Mieheen tämä palauttaa kaikuja vanhoista tunteista ja menetetyistä mahdollisuuksista, mistä vaimo vetää ihan hirveät pultit - peribrittiläisen hillitysti, tietenkin.

Elokuva kuvaa pitkään taitavasti tätä tunnekonfliktia, tuoden esiin asioita, joiden on helppo uskoa sattuvan kipeästi Ramplingin hahmoon. Peruskysymyksiä ovat, olisiko Courtenay valinnut Ramplingin, jos onnettomuutta ei olisi sattunut, ja millä tavalla tapahtunut vaikutti Courtenayn päätökseen: onko ala- ja ylämäet kokenut avioliitto perustunut valheelle?



No kun ei ole. Haigh ei yrityksestä huolimatta saa kunnolla perusteltua syntyneen skisman vakavuutta. Pääjännitteeksi muodostuu se, pystyykö vaimo anteeksiantoon, ja se ei ole jutun perimmäinen pointti.

Vaimon näkökulmasta kerrottu tarina unohtaa jotenkin tämän perusasian: keskipisteessä on miehen elämän suurin trauma, hänen todistamansa tragedia, missä rakastettu on tempaistu hänen sylistään arvaamatta ja epäoikeudenmukaisesti. 45 vuotta ei koskaan ilmaise kuvin ja sanoin sitä totuutta, että totta kai tarinan aviomies menee pois tolaltaan kuultuaan kerran rakastamansa ihmisen ruumiin löytyneen. Kuka tahansa menisi, ja tuo ihminen voisi olla kuka hyvänsä läheinen. 45 vuotta vihjaa, että vaimo epäilee liittoaan, koska aviomies ei ole koskaan lakannut rakastamasta menetettyä, mutta tämä on pintatason psykologiaa. Testattavana ei ole vaimon luottamus, vaan avioliitto itse. Tämän takia elokuvan viimeinen kuva on turhauttava ja epäuskottava ja tekee vaimohahmosta emotionaaliselta kypsyydeltään teinitasoisen. Ottaa päähän kirjoittaakin siitä.



Sitä enemmän, kun Rampling tekee loistavaa työtä roolissa. Häntä ei ole syyttäminen mistään, vaan ohjaajaa, joka kertoo väärästä asiasta. Tom Courtenay on Ramplingin tasoinen: yhdessä he muodostavat upean pariskunnan, joka kertoo paljon ohjaajaa enemmän siitä siteestä, mikä pitkän avioliiton aikana syntyy. Sen takana on paljon enemmän sitoutumista ja paljon vakavampia valintoja kuin mitä Haigh pystyy näkemään. Elokuvassa kieltämättä nähdään useita hienoja yksittäisiä kohtauksia, joista kenties paras tavataan jo alkupuolella, missä aviopari tekee keittiössä aamutoimiaan pitkässä yhden oton jaksossa. Aidompaa näyttelemistä saa hakea.

Koko juttu on pitkälti bergmanilainen - mieleen tulee esimerkiksi Sarabande -, mutta 45 vuotta ei kykene nousemaan ruotsalaisen mestarin korkeuksiin. Sen sijaan se pyrkii nätisti laskostettuihin helmoihinsa piiloutumalla laskelmoidusti miellyttämään kohdeyleisöään, joka tunnetusti ei paljoa vaadi, annostelemalla tuskaa sopivasti ja vältellen oikeasti mukavuusalueelta poistumista. Kenties David Constantinen novelli olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa televisiolle sovitettuna.

Rockyn perintö eli keisarin uudet vaatteet (taas)

Ryan Googlerin Creed: The Legacy of Rocky
 


Rocky ja Tähtien sota saivat ensi-iltansa reilun vuoden sisällä. Tänä vuonna molemmat elokuvasarjat ovat ehtineet seitsemänsiin osiinsa. Molemmat jatko-osat ovat alkuteosten uusintoja. Kumpikaan ei vedä vertoja esikuvilleen.

Mitä alkuperäiseen Oscarein laakeroituun Rockyyn tulee, USA:lla on vertaansa vailla olevat perinteet nyrkkeilyelokuvan alagenressä Verta ja kultaa eli Body and Soulista (1947) Viimeiseen iskuun (The Set-Up, 1949) ja Kuin raivo härästä (A Raging Bull, 1980) Million Dollar Babyyn (2004); tässä raskassarjalaisten seurassa Rocky kuuluu keskisarjoihin. Rocky on aivot narikkaan -osaston tunneteos, piilosovinistinen, mustavalkoisesti "amerikkalaisen unelman" puolesta liputtava fantasia, mutta siinä on samalla roppakaupalla vilpitöntä intohimoa (elokuva oli tunnetusti päätähdelleen elämän ja kuoleman kysymys) sekä kehän ulkopuolella liikkuessaan aidosti samastuttavaa arkirealismia. Puhumattakaan Bill Contin nerokkaasta musiikista.

Creed: Rockyn perintö yrittää itse asiassa olla esikuvaansa fiksumpi. Jos Rocky kertoi pummeista, joille ei maailmassa ole menestykseen kuin yksi väylä, Creedin vuosikymmentä nuorempi päähenkilö on fiksu, moderni amerikkalainen, joka jopa hylkää tarjotun ylennyksen toimistotyöpaikassaan unelmaansa tavoitellakseen. Tämä nuori kasvatuslaitoksen lapsi on nimeltään Adonis Creed, Rocky IV:ssa kuolleen Apollo Creedin lehtolapsi. Isänsä perinnön kanssa monimielisesti solmussa oleva Adonis lähtee ghettoilemaan takapajulalta näyttävään Philadelphiaan saadakseen treeniapua vanhalta kunnon Rocky Balboalta.



Se, mikä Creedissä ei ole omaperäistä, on suoraa lainaa edeltävistä osista. Huonompi juttu on, että se, mikä siinä on omaa, ei tunnu siltä. Vielä huonompi juttu on, että Creed ei vakuuta elokuvallisesti. Visuaalisesti leffa on lattea ja tasapaksu. Jos Rocky kertoi kolmekymppisistä, Creedin keskeiset henkilöt ovat juuri ja juuri parikymppisiä ja niin saatanan ihovoiteilla hoidettuja, terveysravinnolla ruokittuja metroseksuaaleja, että ei heitä jaksa yli kahta tuntia katsella. Lopulta Creed on yksinkertaisesti tylsä, sillä sen yritteliäs psykologia kuuluu tiukasti keittiöön eikä sen päähenkilössä ole karismaa: Michael B. Jordanilla on lahjoja kyllä, ja hän käy helposti itseään viisi, kuusi vuotta nuoremmasta, mutta roolisuoritus on kireä ja tosikkomainen. Asiaa ei varsinaisesti paranna dialogi, joka ei kuulosta aidolta katukieleltä, vaan sen stereotypialta.

Nämä puutteet korostuvat jokaisessa kohtauksessa, missä Sylvester Stallone on mukana. Sly on kirkkaasti parasta koko pätkässä. Merkillisen uran - johon kuuluu yli 40 isoa roolia, 8 ohjaustyötä ja 22 käsikirjoitusta - luonut supertähti ei ole koskaan ollut kummoinen näyttelijä, mutta kuten Woody Allen, hän osaa yhden roolin todella hyvin. Jotain maagista tapahtuu joka kerta, kun Stallone heittää niskaansa Rockyn rotsin ja lampsii "gymille". Creedissä ensi kesäkuussa pyöreät 70 täyttävä Stallone edustaa väärentämätöntä falskiuden keskellä. Hänen kohtauksissaan on rentoutta, kiireettömyyttä, lämpöä ja egotonta rehellisyyttä. Rockyn hahmossa Stallone esittää kaveria, jonka tuntee luita ja ytimiä myöten.



Ohjaaja Ryan Googlerin tulevaisuudesta on paha tämän perusteella mennä sanomaan juuta taikka jaata. Alle kolmekymppinen tulevaisuuden toivo kohautti parin vuoden takaisella esikoisellaan Fruitvale Station (siinäkin pääosassa Jordan) ja Creed on ollut hitti lippukassoilla. Kokonaisuutena Creed ei vakuuta, mutta siinä on hetkensä. Stallonen esiintymisen lisäksi kaksi yhdellä otolla toteutettua matsia ovat vaikuttavia. Toisaalta keskelle elokuvaa on lätkäisty perusteeton ja absurdi montaasikohtaus, missä Adonis juoksee prätkäpossensa kanssa Rockyn talolle. Ei vakuuta hetkeäkään. Se jää nähtäväksi, meneekö lopun riman alitus kokemattomuuden piikkiin: siinä Adonis matsaa painoluokan - yhtä persoonatonta - mestaria vastaan alkuteosta kopioiden. Karkea, katsojaa aliarvioiva lajityyppivirhe on jälleen kerran pistää ottelun selostaja kertomaan, mitä katsojan pitää tuntea ja kokea matsin aikana ja sen jälkeen. Perustelematta jää myös siihen saakka solvaavasti käyttäytyneen otteluvastustajan naurettava u-käännös.

Katsoin hiljan uudelleen toisenkin nykyaikaisen nyrkkeilyelokuvan, Ron Howardin Cinderella Manin (2005), sekin keskinkertainen leffa, mutta eri syistä kuin Creed. James J. Braddockin tositarina on muuten alkuperäisen Rockyn ja niin muodoin myös Creedin selkein vaikutteiden antaja. Se, minkä Howardin elokuva tekee hyvin Creediin verrattuna ovat nyrkkeilykohtausten tunnelataukset. Jokaisessa matsissa katsojalle on selvää, mitä protagonistilla on pelissä, ja upeat näyttelijät Russell Crowe ja Paul Giamatti osaavat ladata nämä kohtaukset. Tämä "elä tai kuole"-fiilis puuttuu Creedistä, missä päähenkilö on loppujen lopuksi elämänsä alussa ja vailla vastuuta muista kuin itsestään, edessään enemmän kuin yksi mahdollisuus. (Toisaalta Tuhkimomiestä rampauttaa infantiili poliittinen mustavalkoisuus sekä Max Baerin törkeän valheellisesti luonnosteltu muotokuva - todellisuudessa jätkä oli juutalaisia natseilta pelastanut sankari, joka itki vastustajansa kuoltua.)

Creed: Rockyn perintö vaatii uskoa ja vankkumatonta faniutta, että siitä pystyy täysin rinnoin nauttimaan. Kaikin mokomin, mutta jokaisen ammattikriitikon, joka palkitsee sen yli kolmen tähden arviolla, olisi syytä hakeutua sapattivapaalle elokuvaa opiskelemaan.