AFF -15: Kolhoosiunelma

Artova Film Festival 4.-6.2015

Tämän raportoijan yö Arabian kolhoosissa kesti lopulta vain puoli neljään, mikä kiistämättä kartuttaa nössöpisteitä. Heilutan silti luovan hulluuden lippua AFFin puolesta, sillä Suomeen tarvitaan tämän kaltaisia tilaisuuksia, missä tarjotaan katseltavaksi kolhoosiaiheisia elokuvia aamu kymmeneen asti. Olin silti näemmä yliarvioinut helsinkiläisten yksinäisten insomnikkojen määrän, sillä lähtiessäni Kino Sherylin kainalossa yötä kulutti vain kourallinen epägogolmaisen eläviä sieluja.

Ennen varsinaista maratonia festivaali vieraili Tsekkoslovakiassa. Epätodellisuuden määrästä ei silti tingitty, kun kankaalle lävähti Oldřich Lipskýn tsekkilänkkäri Limonadi-Joe (Limonádový Joe aneb Koňská opera, 1964). Kolaloka-virvoitusjuomayhtiön edustajaksi paljastuva, voittamaton Joe osuu roistojen napakymppiin edes katsomatta heihin päin puhdistaessaan viinanpirun saastuttaman Stetson Cityn. Tom Mix -westernien puhtoisuutta pilkkaava parodia on kiehtovalla tavalla todella huono. Ylöspano on moitteeton komeata scope-kuvausta myöten ja hauskoja ideoita riittää, mutta saa pähkäillä melkein päänsä puhki, miksi mikään ei naurata. Loppujen lopuksi syy lienee sama, miksi esimerkiksi Kung Fu Hustle ei naurata. Kaikki vitsikkyys on nostettu niin etualalle, että se kuolee saman tien - katsojalle ei anneta mahdollisuutta itse hoksata nokkeluuksia. Vitsien kertominen on rytmityksen taitolaji ja jos se ei ole hallussa, peli menetetään.



Kolhoosien yön käyntiin polkaisseessa Kubanin kasakoissa (Kubanskie kazaki, ohj. Ivan Pyrjev, 1949) oli vastaavasti pielessä kaikki muu paitsi rytmitys. Ällistyttävä neuvostomusikaalin klassikko loihti Stalinin ikeestä tajunnanräjäyttävää kuvaa kommunismin onnelasta. Prologi ja epilogi vyöryvät virtuoosimaisina hallusinaatioina yltäkylläisistä viljapelloista, joilla puhtoiset maanviljelijät keräävät satoa hymy huulilla puimuriarmeijoiden suitsissa. Hengästyttävästi säihkyvät värit alleviivaavat kaiken silmäkarkkimaisuutta. Elokuvalla ei ole todellisuuden kanssa ehkä mitään tekemistä, mikä saa miettimään, miten se on otettu kotimaassaan vastaan kolhoosien hikisten realiteettien kanssa päivittäin kamppailevien parissa. Ehkäpä Kubanin kasakat voisi olla todellisuutta, jos ihmiset oikeasti olisivat Pyrjevin (Puolueen äänitorvenaan käyttämänä) kuvaamia kirkasotsaisia, ihanteellisia satuolentoja. Kommunismi ei nähtävästi pettänyt ihmistä, vaan ihminen kommunismin.

Etelään, lähelle Mustaamerta sijoittuvan Kubanin kasakoiden tarina jäljittelee musikaalin peruskuvioita letittämällä toisiinsa kahta rakkaustarinaa. Suurin osa tästä tapahtuu syysmarkkinoilla, mitkä paljastuvat odottamattoman yltäkylläisiksi kulutushysterian hulluiksi päiviksi täynnään koristeellista krääsää. Lavastus kielii melkoisesta budjetista. Temaattisesti kiinnostavinta kuin raiteilla rullaavassa elokuvassa on vahva naiskuva, joka tylyttää patriarkkaa edustavaa vanhaa kasakkaa railakkaasti.

Tämä feminismi on ainoa yhdistävä tekijä - virallisen ideologian ylistämisen lisäksi - Kubanin kasakoiden ja seksikkäästi otsikoidun Hallituksen jäsenen (Chlen pravitelstva, ohj. Josef Heifitz & Aleksandr Zarh, 1939) välillä. Vuosikymmentä aiemmin, juuri Suuren Isänmaallisen Sodan kynnyksellä valmistunut teos antaa mustavalkoisenakin paljon vähemmän mustavalkoisen kuvan aiheesta. Kertomus kuvaa miehensä hakkaaman "akan" nousua kolhoosinsa kykeneväksi johtajaksi, jolle lopulta napsahtaa kutsu itse Kremliin. Lahjakkaaksi tiedetty Heifitz, Zarhin avustamana, käsittelee realismia armoitetulla tyylitajulla. Propagandana tämä on paljon Pyrjeviä taidokkaampaa ja tehokkaampaa, mutta ja koska se ei jää pelkäksi manipuloinniksi. Heifitzin kameralle kolhoosielämä on kovaa ja vaikeuksia täynnä, ja parhaiten palkitaan ne jotka ahkerimmin yhteisen hyvän eteen hikoilevat. Henkilökuvaus ja ihmissuhteet saavat ulottuvuuksia. Sankarittaren polulta ei puutu esteitä. Mies jättää, patriarkaatti ei pidä minään ja huipennuksessa "akkaa" jopa ammutaan. Mutta harmaan kiven läpi pusketaan silti vaikka pää edellä. 16-millisellä kopiolla mustavalkoinen kuva sykkii halattavan kauniina. Briljanssi on hiljaista, jokaisen otoksen harmonisuutta voi ihailla sinällään tarinasta irrallaankin. Kommunismin sisäisiä ristiriitoja käsitellään jopa suorasukaisesti, minkä ehkä mahdollistaa kertomuksen aloittaminen vuodesta 1930. Pohjimmiltaan Hallituksen jäsen propagoi laiskureita, systeemin loisia vastaan. Mikä kritiikki ei ole kommunismin yksinoikeus.



Jälkilöylyiksi näille kahdelle näytettiin pari Uzbekistania kuvaavaa dokumenttiharvinaisuutta 60-luvulta. Ihminen ja aavikko valistaa kommunisti-ihmisen suurenmoisista kyvyistä valjastaa kuollut hiekka-aavikkokin hedelmälliseksi hyötymaaksi. (Väri)kuvaus on jälleen kerran pistämättömän komeata. Mustavalkoinen Neuvostotilan johtaja on visuaalisesti vielä hienompaa katseltavaa. Dokumentti 63-vuotiaasta rouva Sadejevasta on lähes tosielämän vastine Hallituksen jäsenelle. 12-vuotiaana naitettu Sadejeva nosti itsensä 2 500 hehtaarin hedelmätilan johtajaksi ja uzbekkinaisten aseman parantajaksi. Kunnioittava lyhytelokuva ansaitsee itsekin kunnioitusta.

Arabian yöt: unta, pimppiä ja kolhoositoveruutta

Artova Film Festival 4.-6.9.2015



Pääkaupunkiseudun ruuhkasyksyssä elokuvafestivaalit seuraavat toisiaan katkeamattomana virtana viikonloppu toisensa perään. Kulttuuri on mahtavaa, mutta kakkubuffetissakin huomaa jossain vaiheessa, ettei seuraava pala meinaa enää mennä kurkusta alas. Kaksi suurinta ja kauneinta, Espoo Ciné ja R&A, kestävät vielä pöyhkeästi puolitoista viikkoa täynnä liian lyhyitä yöunia, yksitavuisia murahduksia työtovereille, närästyttävää pikaruokaa, stressijuoksua esityspaikalta toiselle ja siristävin silmin usvassa kirjoitettuja, juuri ja juuri suomen kieltä muistuttavia reportaaseja. Kaikki tämä olosuhteissa, jotka vuosi vuoden perään muistuttavat erehdyttävästi viime vuotista. Oravanpyörä kultaisessa häkissä.

Juuri noiden edellä mainittujen festivaalidinosaurusten väliin tunkee Arabian kaupunginosan oma leffafestari, kuudetta kertaa järjestettävä Artova Film Festival, mistä löytää vielä yllätyksiä ja tekemisen tuoreuden. Tänä vuonna AFF on telakoitunut vasta viime keväänä ovensa avanneeseen, elokuvaopiskelijoiden perustamaan Kino Sheryliin, avaraan, neonvaloin tuikkivaan fatboy-keitaaseen.

Täällä, Intohimojen keisarinna -julisteen ja popcornittoman myyntitiskin välissä voi cinefiili paistatella kotoisaksi olonsa tuntien, sillä koko festivaalin erikoisohjelmisto esitetään 35- ja 16-milliseltä filmiltä. Alustuksin. Ilmaiseksi. Ja ohjelmisto on huippukiinnostava, pääteemoina Maria Montez ja neuvostoutopia. Filmiharvinaisuuksia toisensa perään.

Perjantai kävi alkulämmittelynä viikonlopulle eikä haaviin jäänyt lopulta kuin kaksi kokeellista lyhäriä ja puolitoista pitkää elokuvaa.

Maria Montez (1912-51), joka Peter von Baghin sutkauksen mukaan oli "ainoa näyttelijä, joka teki löhöämisestä taiteen", oli - monessakin mielessä - läheisten tutkimusten kohteena alkaen kuuluisimmasta elokuvastaan ja AFFin maskottiteoksesta Arabian öitä (Arabian Nights, 1942). Samana vuonna, kun Visconti käynnisti Italiassa neorealismin, Hollywood löi vaa'an toiseen kuppiin tämän exotican eskapistisen manifestin, missä päähuomio on satumaisessa ylöspanossa. Tällä kertaa kokemus tyssäsi kelanvaihtotauon antamaan livahdustilaisuuteen, mutta nähty ei jättänyt mitenkään pahaa makua suuhun. Ainakin kevyesti viihdyttävä, lapsenomainen hömppä hehkui upeissa Technicolor-väreissä. Aikanaan Arabian öitä oli jättimenestys, mikä toi sille vanavedessä prestiisiä neljän Oscar-ehdokkuuden muodossa.

Mario Montez

Merkillisesti, puolikas Arabian öitä ei oikein avannut pääasiaa eli Maria Montezia. Esille oli tuotu myös kaksi Jack Smithin (1932-89) työtä, jotka ehkä etäännyttivät yhä kauemmas kohteestaan. Amerikkalaisen performanssitaiteen perustaja Smith kuuluu myös kokeellisen elokuvan klassikoihin, jonka suurimpiin aiheisiin Montez lukeutui. Respectable Creatures ja Reefers of Technicolor Island valmistuivat 60-luvun puolivälissä ja tarjoavat Montezin hahmon innoittaman tulkinnan exotican perinnöstä. Kaitafilmille kuvatut fragmentaariset teokset lähenevät pikemmin perinteistä kuvataidetta kuin elokuvataidetta. Periaatteessa molemmat elokuvat ovat mykkiä, mutta ääniraidalla kuullaan kitschiä exotica-musiikkia. Kameratyö on amatöörimäistä eikä kuva-aiheista synny mahdollisesti tavoiteltua synteesiä. Tämän saattaa selittää se, että Smith oli ehkä tarkoittanut nämäkin monien muiden elokuviensa lailla osaksi poikkitaiteellista lavateosta. Kulttuuritekona näiden kokeellisten klassikoiden esittämistä ei voi aliarvioida, mutta paremmin nämä olisivat olleet kotonaan hieman klaustrofobisessa ja savuisessa taidekahvilassa esitettynä ryppyisellä, virtsatahraisella lakanalla.

Perjantain kiinnostavin anti saapui silti, verdammt, Itä-Saksasta. Horst Seemannin (1937-2000) hyvin mielenkiintoinen säveltäjämuotokuva Beethoven - päiviä eräästä elämästä (Beethoven - Tage aus einem Leben, 1976) esitteli varsin paljon Gary Oldmanistä poikkeavan kuvan kuulusta nerosta. Varsinaisesta silmänruoasta ei rutiinimaisesti kuvatusta Beethovenista saanut itseään täyteen, mutta teoksen ansiot piilivätkin terävässä, jopa piikikkäässä aikakausnäkemyksessä. Ludvig van nähdään ennen muuta vähän naiivina poliittisena agitaattorina, jonka sävellykset niittävät mainetta ja mammonaa kaikkialla muualla paitsi hänen rakkaassa Wienissään. Seemann petaa lausumansa jo hienossa alkutekstijaksossa, missä suursäveltäjän melodiat säestävät yhtä aikakauden monista sotatantereista.

Seemannin Beethoven jäi kotimaassaan sensuurin hampaisiin, syynä tietyt kohtaukset, missä henkilöt saattoivat käydä vuoropuhelua suoraan kameraan katsoen, dialogin sisällön ollessa kysymys siitä, miksi eräät ovat systeemin rattaissa armoitettuja, kun taas eräät eivät. Lyhyisiin lukuihin jaksotetun elokuvan älykäs dialogi puhuttelee yhä, ja Donatas Banionis tekee pääosassa myytistä eloisan, lihaa ja verta olevan ihmisen.

Huomenna Artovassa seuraa perinteinen lyhytelokuvakilpailu, missä nähdään edustus Pirkanmaaltakin, kun mukana ovat Fonal Recordsin monilahjakkuus Sami Sänpäkkilä ja Monroelle tuttu Savage Streets -kollektiivi. Etukäteen tuttu on myös Miikka Lommin Grind. Kolme kilpailunäytöstä on teemoitettu otsikoiden Uni, Pimppi ja Toveruus alle. Lauantain ja sunnuntain välisen yön täyttää aivan eeppinen Yö Kolhoosissa, mikä herättää etukäteen sen polttelevan kysymyksen, että mikä on popcornin kolhoosivastine? Punajuurilastut?

Tässä unien täyttämille unettomille filmiöille:

Simo Salminen (1932-2015) muistoissa

Nostan rotestin. Se se vaan on sillä lailla, että Simo Salminen ei saa kuolla, sillä tässä maassa on liikaa mälsää ilmankin.

Eihän Simo tietysti koskaan kuolekaan, ei oikeasti, ei meille, jotka tunsimme Simon vain valkokankaan ja television kautta. Siellä, elokuvissa ja telkkarissa, Simo touhottaa ja tipauttelee vastanäyttelijöitään ihan yhtä eloisana kuin aina. Kännissä, kun ei juo, selvin päin, kun ryyppää. Eikä mikään koskaan voi olla yhtä ilmiselvää silloin kun Simo asioita aurinkoisesti selvittelee.

Sillä onko tässä maassa koskaan ollut yhtä vilpitöntä ja puhdasta koomikkoa? Kaikki, mitä Simo teki, oli erityisellä tavalla tahratonta ja taka-ajatuksetonta. Kuka muu muka olisi voinut laulaa Pornolaulun yhtä herttaisella ja aidolla tavalla, mistä osasi vetää herneen nenään vain YLE? Hemmetinmoisia sössöjä oli muuallakin ja Simo oli Speden ja Virtasen Jukan sanoin vetämässä heiltä mattoa alta.

Itse asiassa, onko tässä maassa ollut yhtä monipuolista ja kyvykästä koomikkoa? Tunnetuimman leipälajinsa ohessa Simo oli tietysti legendaarinen laulaja, pellehyppääjien aatelia, akrobaatti, leipuri ja kuvanveistäjä, jonka tunnetuin työ oli alkuperäinen Venla-patsas, jonka onnekkaat pokkasivat gaalan ensimmäisten kahden vuosikymmenen ajan. Näyttää siltä, että Simo oli hyvä kaikessa, mitä ehti kokeilla.

Erityisenä meriittinä pidettäköön sitä, että näyttelijänä Simo Salmisen tekniikka oli niin näkymätöntä ja yhtä miehen kanssa, että hän lienee siviilielämässä tuntemattomimpia koko kansan tuntemia viihdyttäjiä. Hänen viihdyttäjähahmonsa, insinööri Sörsselssöninä tai muuna, oli niin valmis ja aukoton rakennelma, että oli vaikea edes uskoa "oikean" tai arkisen ihmisen piilevän sen takana. Simo edusti koomikkohahmonsa kautta kekseliästä suomalaista, jota eivät painaneet sen paremmin syvät filosofiset aatokset kuin pahantahtoisuuskaan, mitä Simosta ei olisi saanut irti repimälläkään. Siksi useimmiten luokattomien Uuno-elokuvien parhaat kohtaukset sijoittuvat järjestään Härski Hartikaisen autokorjaamolle, joka on aina jotenkin sivussa muun maailman menosta, isäntinään Speden ja Simon tuumailijat ja tyhjäntoimittajat, jotka ovat yllättävän nopeita hyppäämään toimintaan, kun jotain tarttis tehrä.

No niin. Simo on kuollut, kauan eläköön Simo. Surraan sitä, että toista vastaavaa ei saada tilalle, ja se on valkokangasta pidemmälle ulottuva menetys.

Kirkunaa jalavakadulla: Wesley Earl Craven 1939-2015

Jokaisen 80-luvulla kasvaneen kauhufanin esikuva, Wes Craven, on kuollut. Julmaa ironiaa voi löytää siitä, että kuuluisimmassa elokuvassaan ihmisen pään sisälle kurkistelleen Cravenin selätti 76-vuotiaana nopeasti edennyt aivosyöpä.

Wes Cravenin filmografia säihkyy useista mainioista genreteoksista, mutta ohjaajan oma tuotanto kalpenee hänen antamiensa vaikutteiden rinnalla. Enemmän kuin kukaan toinen, Wes Craven on vastuussa edelleen suositusta teinikauhusta, mikä on miljardiluokan bisnes. Cravenin "game changeria" pohjustivat Halloween ja Perjantai 13. päivä, mutta Craven osasi tehdä teemasta syntisen hauskaa katseltavaa ja konkretisoi Freddy Kruegerin kautta psyyken kauheuksien taistelukenttänä. Minkä rajat vain mielikuvitus asetti.

Tähän Cravenilla oli poikkeukselliset eväät. On hienoa, kun kirjoittamisen, psykologian ja filosofian paperit suorittavalla älyköllä on "huono maku". Halvan ja ylevän kohtaamisesta on usein syntynyt kiinnostavinta taidetta ja viihdettä - koko Quentin Tarantinon tuotanto tästä paraatiesimerkkinä. Freddy Kruegerin hahmossa Craven löysi uusia ovia uniin ja otti kaiken irti kiinnostavasta psykologisesta ilmiöstä, missä ihminen voi vahingoittua fyysisesti vain koska uskoo niin tapahtuvan. Ihminen voi kirjaimellisesti säikäyttää itsensä hengiltä. Ja Freddy virnistää olkapään takana - kadulla, jolla John F. Kennedy kohtasi salamurhaajien kiväärinluodit...

Alkuaikoina Cravenin tärkein tukija oli Perjantai 13. päivä -ohjaaja Sean S. Cunningham. Cravenin ura Painajainen Elm Streetillä -sarjan läpi nähtynä on Cunninghamin karkeiden skenaarioiden hienovireisempi - vaikka tuskin lainkaan vähemmän härski - jatkokehitys. Craven oli Cunninghamiin nähden niin kirjoittajana kuin ohjaajanakin toista luokkaa. Hioutuneimmillaan katsojakunta löysi Cravenin Scream-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa, mitkä toisaalta valtavirtaistivat teemaa monien mielestä liian pitkälle, mutta toisaalta sopisivat tutkittaviksi missä tahansa elokuvakoulussa jännityksen innovatiivisessa rytmittämisessä.

Wes Cravenin elämäntyö on villin epätasainen eikä saanut My Soul To Taken ja Scream 4:n myötä arvoistaan lopetusta, mutta se kesti neljä vuosikymmentä. Niinpä ne, joille Screamit ovat liian puhtaaksi puleerattuja, voivat löytää oikeammaksi viritettyä rujoutta yhä kiinnostavista ja kiistellyistä ensitöistä Last House On The Left (Ingmar Bergmanin aiheen pohjalta) ja Yön silmät (The Hills Have Eyes)*. Vieläkin kauemmaksi ajassa voisi mennä ja löytää Wes Craven, kovan pornon tekijä, mutta kirjoittakoon siitä joku toinen oman lukunsa.

Wes Craven oli modernin amerikkalaisen kauhun kentällä epätodennäköinen älykkö, ennakkoluuloton ja erinomaisen huumorintajuinen. Huomionarvoinen hän oli näyttelijäohjaajana, millä saralla hän pyyhki genretovereillaan pöytiä. Craven antoi ensimmäisen valkokangasroolin Johnny Deppille, ensimmäisen nimiroolin Sharon Stonelle, isoimman tilaisuuden vaikka kenelle Screamissä (näistä tilaisuuden parhaiten taisi hyödyntää Drew Barrymore) ja Oscar-ehdokkuuden Meryl Streepille.

Jos sattuisi Wes Craven -hyllyn eteen, sieltä voisi poimia summamutikassa minkä tahansa leffan ja sen luultavasti katselisi vaivatta loppuun. Huonolla tuurilla käteen voisi sattua vaikka Brooklynin vampyyri, mutta todennäköisemmin ilta sujuisi Yölennon (Redeye) parissa: pieni ja yksinkertainen, mutta sujuva ja viihdyttävä jännäri. Ja hyvällä onnella arpa tarjoaisi esimerkiksi Käärme ja sateenkaaren (The Serpent and the Rainbow), Bill Pullmanin tähdittämän, tosipohjaisen tutkimuksen Haitin voodookultista. Pääteos tai ei, siitä ovat löydettävissä synteesinä useimmat Wes Cravenin pääaiheista.

* Ei voi olla huomauttamatta, että molemmat mainitut on tehty uusiksi - paljon huonommin - ,ja mitä se kertoo Hollywoodin epätoivoisesta nykytilasta. Lisättäköön myös, että Wayansin veljeskatras saa kiittää miljoonistaan Cravenia, jota he siteerasivat, käyttivät ja kierrättivät Scary Movie -leffoissaan.