Filmihullu-lehden
uutena vastaavana päätoimittajana aloittaa 1.1.2015 Lauri Timonen.
Timonen (s. 1980) on
vapaa toimittaja, kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja, Filmihullu-lehden vakioesseisti vuodesta 2000 lähtien ja
elokuvakerho Arkadinin perustajajäsen. Timonen on julkaissut teokset Aki Kaurismäen elokuvat (2006), Lähikuvassa Matti Pellonpää (2009) ja Matti Ijäksen elokuvat (2013),
työskennellyt pitkään Peter von Baghin assistenttina, Filmihullun toimitussihteerinä, Sodankylän elokuvajuhlien
festivaalikatalogin päätoimittajana ja avustanut mm. Cahiers du Cinémaa, Hiidenkiveä,
Helsingin Sanomia ja Satakunnan Kansaa. Timosen
esikoislyhytelokuva Jeanne d’Arc
valmistui 2009.
Vuoden 2014 loppuun asti vastaavana
päätoimittajana toimii Sakari Toiviainen. Vuoden viimeinen, ennen joulua
ilmestyvä lehti on Peter von Baghin muistonumero.
Elokuvakerho Monroe onnittelee Lauria ja toivottaa tälle mitä parhainta menestystä Peter von Baghin (in memoriam) seuraajana Pohjoismaiden perinteikkäimmän - ja ylivoimaisesti tasokkaimman - elokuvalehden johdossa.
Mike Nicholsilla oli yksi hienostuneimmista vaistoista ironian suhteen mitä Hollywood tai moderni cinema tunsi. Siksi on ironista, että hänen filmatisointinsa Joseph Hellerin ironisesta mestariromaanista ei, muodollisesta pätevyydestään huolimatta, kuulu Nicholsin terävimpiin töihin. Mitä sen väliä, hän teki Miehuuskokeen. Nichols teki myös Operaatio Alfan, mutta silläkään ei ole väliä: hän teki Miehuuskokeen. Miehuuskoe (1967), Nicholsin toinen työ elokuvaohjaajana, on edelleen täydellisimpiä zeitgeist-hahmotuksia mitä valkokankaalla on nähty. Se on hauska ja viihdyttävä, mutta myös runollinen ja taidetta. Se on aito, rehellinen ja selvänäköinen kuvaus kahdesta sukupolvesta ajan murroslinjalla. Nicholsin esikoinen, Edvard Albeen näytelmän elokuvatulkinta Kuka pelkää Virginia Woolfia (1966), on sekin kerrassaan erinomainen, mutta seuraajaansa verrattuna turvallinen kykyjen koetusalusta. Tämä kaksikko käynnisti arvokkaan elokuvauran - mutta voidaan täydellä syyllä kysyä, eikö Natsi-Saksassa vuonna 1931 syntyneen Michael Igor Peschkowskyn poismeno olisi ollut etusivun otsikko, vaikka hän ei olisi eläissään tehnyt ensimmäistäkään elokuvaa?
Ottaen huomioon, että Nichols oli menehtyessään 83-vuotias, hänen 18 ohjauksen mittainen elokuvauransa tuntuu suppeahkolta; 14 vuotta nuoremmalla Steven Spielbergillä on tilillään jo liki kolmekymmentä pitkää elokuvaa. Vaikka Nichols klassikkojensa ja hittiensä ansiosta tunnetaan ennen kaikkea elokuvaohjaajana, hän lienee vielä tärkeämpi yhdysvaltalaisen teatterin uudistajana ja modernisoijana. Paljain jaloin puistossa, The Odd Couple,The Little Foxes ja Streamers muiden muassa aloittivat Nicholsin visioimina Broadway-näytöksinä ennen siirtymistään valkokankaille. Teatteri opetti Nicholsia ohjaamaan näyttelijöitä, joiden joukossa Nicholsin arvostus oli kirjaimellisesti vailla vertaa. Televisioon Nichols suoritti vain kaksi sukellusta, mutta tuloksina oli kummallakin kerralla klassikko: Angels in America (2003) ja Henki (The Wit, 2001). Ensin mainittu on viime vuosikymmenen suuria tv-tapauksia, Tony Kushnerin magnum opuksen virtuoosimainen tulkinta; jälkimmäinen on paljon pienimuotoisempi, Emma Thompsonin kanssa loihdittu pieni ihme Margaret Edsonin näytelmätekstin pohjalta - allekirjoittaneen ehdotus kaikkien aikojen hienoimmaksi tv-elokuvaksi kaikessa ulkoisessa askeettisuudessaan.
Hollywoodissa - ja nimenomaan Hollywoodissa - Nichols loi uran, josta puuttuvat täydet rimanalitukset ja Miehuuskokeen jälkeen ehkä myös täydelliset onnistumiset, ellei sellaiseksi lasketa kieltämättä loistokasta Silkwoodia (1983), josta löytyy mm. edelleen Meryl Streepin hienoin suoritus. Nichols oli aina älykkään katsojan puolella, joskus tietynlaiseen rutiiniin ja ilmeisyyteen asti. Mutta sivistynyt elokuvan ystävä ei koskaan voi mennä harhaan Nicholsin valitessaan. Joutsenlauluksi jäänyt Charlie Wilsonin sota (2007) osoittaa tekijän säilyttäneen terävyytensä. Sitä paitsi siinä on jo aikaisemmin tänä vuonna menetetty Philip Seymour Hoffman aivan suurimmillaan. Aika moni näyttelijä oli Nicholsin seistessä kameran takana.
Torstaina 20.11. kello 18.00 Kumppanuustalo Artteli (Salhojankatu 42) puristaa kättä Elokuvakerho Monroen kanssa mielenterveysviikon leffaerikoisen merkeissä. Ilmaisen illan aikana nähdään kaksi teemaa peilaavaa elokuvaa: Timo Haapaniemen puhuttava Epilog ja pääelokuvana Tellervo ja Oliver Kochta-KalleisenPeople in White. Elokuvien yhteiskesto on vajaa puolitoista tuntia - Haapaniemi on paikalla alustamassa ja osallistumassa kokemusasiantuntijoiden kanssa vapaaseen keskusteluun näytöksen jälkeen.
Maamme on kuuluisa siitä, että mielenterveysongelmat koskettavat joko suoraan tai epäsuorasti käytännössä kaikkia suomalaisia. Elokuvakerhon näkökulmasta meneillään oleva vuoden pimein aika kaipaa mitä suurimmassa määrin valkokangasvaloa. Ohjelman kaksi elokuvaa eivät suinkaan ole synkistelyä aiheen tiimoilta, vaan päinvastoin avaavat kiinnostavia näkökulmia voimauttavalla tavalla.
Suomenruotsalaisen Timo Haapaniemen omia kokemuksia käsittelevä Epilog innoitti aikoinaan lyhyydestään huolimatta omaan blogipostaukseensa. Selkeästi analysoitu ja rakennettu lyhytdokumentti rakentaa dialogin ohjaajan oman menneisyyden ja siihen elimellisesti kuuluvan, sulkemisuhan alle joutuneen Tammiharjun sairaalan välille. Se muodostaa täydellisen parin Kochta-Kalleisten teokselle.
Tämän vuoden Ars Fennica -palkinnon voittanut suomalais-saksalainen taiteilijapariskunta valmisti kokeellisen videotaiteen ja dokumenttielokuvan rajamaastoon sijoittuvan, jännittävän ja jännitteisen People in Whiten Hollannissa. Taitavasti kuvattu ja leikattu elokuva koostuu entisten mielenterveyspotilaiden keskusteluringissä toisilleen jakamista tarinoista. Loistavasti dramatisoituihin episodeihin tuo ylimääräisen tason Kochta-Kalleisten neronleimaus sujauttaa ensembleen in cognito ammattinäyttelijöitä. Katsojalla on täysi työ arvuutella, ketkä joukkiosta ovat näyttelijöitä ja ketkä omia itsejään.
Tämä on kuitenkin toissijaista itse prosessin rinnalla. Episodeissa tapahtumat läpi käyneet potilaat näyttelevät heitä hoitaneiden lääkärien roolit. Potilaan paikan saattaa vastaavasti ottaa toinen potilas tai näyttelijä: jälkimmäisten tunnot saattavat purkautua heti otoksen jälkeen. Metodi avaa mielenterveydenhoidon lähihistoriaa ja käytäntöjä ainutlaatuisella ja vapauttavalla tavalla. Tarinat ovat usein raadollisia, joskus lempeitä, mutta elokuvan omaperäinen lähestymistapa asettaa ne kontekstiin, jossa kuka tahansa voi käsitellä niitä. Elokuva suorastaan synnyttää tarpeen keskustella.
Tervetuloa!
Näytöksen järjestävät yhteistyössä Elokuvakerho Monroe ja Muotialan asuin- ja toimintakeskus: Puiston kansalaistoiminta. Molemmat elokuvat on tekstitetty suomeksi. Vapaa pääsy.
II A vai B? (10 pt.)
Joukkueet vastaavat jompaan kumpaan kohtaan: A=1 pt., B=2 pt.
6. A) Millä nimityksellä puhutaan italialaisesta kauhu- ja goregenrestä? B) Mitä tuo nimitys tarkoittaa suomeksi?
7. A) Kuka “kaupunkilainen” esitti Judge Dreddiä vuoden 2012 filmatisoinnissa? B) Minkä maalainen elokuva on X From Outer Space?
8. A) Kuka filmatisoi 60-luvulla mm. Poe-tarinat Korppi ja Punaisen surman naamio? B) Mikä oli John McNaughtonin läpimurto-ohjaus?
9. A) Kenen esikoisohjaus on viime vuonna valmistunut Man of Tai Chi? B) Mistä elokuvasta ja sen jatko-osasta tunnetaan nouseva brittiohjaaja Gareth Evans?
10. A) Kenen ohjaus on 13 Assassins (2010)? B) Kuka tuottajalegenda toteutti klassikon I Walked With A Zombie?
III Normikierros (13 pt.)
11. Missä elokuvasarjassa päähenkilö kohtaa tappajazombidobermaneja, ja kuka esittää pääosaa? (2 pt.)
12. Kuka ohjasi alkuperäisen Piraijan, kuka sen jatko-osan ja kuka alkuperäisen Piraijan remaken? (3 pt.)
13. Kuka esitti miespääosaa Sharknadossa ja missä tv-sarjassa hän teki läpimurtonsa? (2 pt.)
14. Kuka yhdistää elokuvia Predator, Long Kiss Good Night ja Iron Man 3 - jokaisessa eri tehtävässä? (1 pt.)
15. Mikä on nimeltään kulttielokuva Manos: The Hands of Faten legendaarinen käskyläinen? (1 pt.)
16. Vihjekysymys: Mikä elokuva? (4 pt.)
4 pt. Italiassa “giallo” tarkoittaa mitä tahansa trilleriä. Tämä James M. Cainin romaanisovitus pitää paikkaa ensimmäisenä giallo-elokuvana, noin 20 vuotta genren kukoistuskautta ennen valmistuneena.
2 pt. Sitä pidetään samalla ensimmäisenä neorealistisen suuntauksen edustajana. 40 vuotta myöhemmin se filmattiin uusiksi Bob Rafelsonin toimesta.
1 pt. Ohjaaja oli Luchino Visconti vuonna 1943, Mussolinin vielä hallitessa ohjaajan kotimaata.
1. John Wayne Shot Me
2. French Films
3. The Damned (ei vältsiin ole ottanut nimeään Viscontin leffasta, mutta kumminkin)
4. Eppu Normaali (Mel Brooksin Young Frankensteinin vuorosanan mukaan)
5. The Misfits (John Hustonin Sopeutumattomat)
6. A) Giallo B) Keltaista
7. A) Karl Urban B) Japanilainen
8. A) Roger Corman B) Henry Lee Lucas: Portrait of a Serial Killer
9. A) Keanu Reevesin B) The Raid(: Redemption)
10. A) Takashi Miike B) Val Lewton
11. Resident Evil; Milla Jovovich
12. Joe Dante, James Cameron, Alexandre Aja
13. Ian Ziering, Beverly Hills 90210
14. Shane Black
15. Torgo
16. Riivaajat/Ossessione (Postimies soittaa aina kahdesti ei käy)
17. Voyage to the Planet of Prehistoric Women, Peter Bogdanovich
18. Starship Troopers
19. Christine, John Carpenter
20. Shogun Assassin
21. Hercules in New York, Arnold Schwarzenegger
