ValoKino tuo kesäiltaan kansanperinnettä ja suspensea

Puutarhakadun Valoisin kahvila ja Kehräsaaren pimein elokuvakerho lyövät jälleen kättä ja tuovat tähänkin loppukesään ValoKinon kajastuksen himmeneviin iltoihin. Pidetty ja tamperelaisittain tällä hetkellä ainutlaatuinen ulkoilmatapahtuma luo tunnelmaa Kahvila Valon viihtyisälle sisäpihalle elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina alkaen Tapahtumien Yön ilmaisesityksestä.

ValoKinossa yhdistyvät leppoisasti kahvilakulttuurin seurustelevaisuus ja elokuvan katsomiskokemus. Esimerkiksi poikkeaminen sisätiloihin kesken elokuvan täyttämään tyhjentynyt kahvikuppi on paitsi sallittua, suorastaan tapahtuman hengen mukaista.

Tällä kertaa aloitamme Tapahtumien Yönä, ja esillä on parilla nuoren polven näytteellä höystetty kokoelma kotimaisen kansatieteellisen elokuvan klassikoita vuosikymmenten takaa. Jos kansatiede kuulostaa tylsältä, sen ei tarvitse sitä olla - nämä ovat todellisia dokumenttielokuvan suomalaisia kaunottaria mestareiden Mäkinen ja Pälsi käsistä, ja tallentavat hyväilevän kauniisiin mustavalkokuviin sellaista Suomea, joka elää enää valo- ja elokuvissa.

Toisena iltana pääsemme katsomaan varhaista Hitchiä: alkuperäinen, mustavalkoinen The Man Who Knew Too Much. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin mestari teki aiheesta uuden, värillisen ja amerikkalaisen version, ja cinefiilit kiistelevät tänäkin päivänä siitä, kumpi on parempi. Jännitystä on kumminkin kumpaisessakin.

Ja viimeisenä iltana saavumme kuusikymmentäluvulle Cary Grantin ja Audrey Hepburnin muodostaessa vastaanottokomitean. Charade on musikaalimaestro Stanley Donenin (Laulavat sadepisarat) charmikas jännäri, josta löytyy romanssia, komediaa ja ennen kaikkea Tyyliä. Viimeksi mainitun alustaa jo ensi hetkistä Henry Mancinin ikivihreä musiikki, yksi legendan huipputöistä.

Elokuvakerho Monroe toivottaa kaikki tervetulleiksi ValoKinon iltoihin. Huomautamme kuitenkin, että katsomaan mahtuu vain 40 ensimmäistä, joten tila saattaa loppua kesken, kuten se on joskus loppunut. (Aikaisempiin ValoKinoihin voi tutustua tässä blogissa tunnistetta "ValoKino" klikkaamalla.)  

OHJELMA

4.8. Tapahtumien Yö, klo 22.15, lyhytelokuvia, ilmainen
      Eino Mäkisen ja Sakari Pälsin klassikkodokumentteja
+ Forget Me Not! (ohj. Reeta Laine) ja Taidefilmi (ohj. Jarno Hänninen)
      Yhteiskesto n. 75 min.
11.8. klo 22.15, 3 euroa
      Alfred Hitchcock: The Man Who Knew Too Much (1934, ei tekst.), tähtinä Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre + alkukuva á la Three Stooges
      Yhteiskesto n. 90 min.

18.8. klo 22.15, 3 euroa

      Stanley Donen: Charade (1963, ei tekst.), tähtinä Cary Grant, Audrey Hepburn, musiikki: Henry Mancini. Kesto 113 min.

Kaikissa tapahtumissa säävaraus, muuttuneet ajat ilmoitetaan Kahvila Valon sivuilla ja tässä blogissa.

Kansanmusiikin ystävät

Jossain Kallioklubin, yhteislaulunuotion ja Ville Leinosen henkeäsalpaavan soolokeikan katveessa Kaustisen katrillintäyteiseen musiikkijuhlaan eksynyt filmihullu kävi katsomassa ohjelman ainoan elokuvan - tietysti. Tämän lyhyen tekstin arvo ei piile sen kielen hienostuneisuudessa, omaperäisyydessä tai varsinkaan sisällön syvällisyydessä, vaan siinä, että tämä melkoisella varmuudella on puheena olevan elokuvan ensimmäinen julkinen arvio.

Aimo Hyvärisen kolmevarttinen Kansanmusiikin henki sai nimittäin perinteikkäillä folk-festivaaleilla maailman ensi-iltansa. Koruton ja kaikenlaisesta paisuttelusta puhdas tilaisuus keräsi pieneen huoneeseen kourallisen vieraita katsomaan elokuvaa - näin voi luonnehtia - demo-olosuhteissa: yläviistosta lensi kankaan toiselle puoliskolle ikkunan läpi tunkeutuvaa valoa ja videotykki katkaisi kuvavirran muutamaan otteeseen. Tämän ei kuitenkaan saanut häiritä uunituoreen teoksen tutkimista. Mielikuvituksettoman otsikkonsa alla Kansanmusiikin henki paljastui pätevästi kokoon pannuksi pienoisdokumentiksi kansanmusiikin harrastajista ja heistä muodostuvasta musiikillisesta aluskasvillisuudesta. Kaustisen ja Viljandin festivaalien välille jännittynyt elokuva haastatteli muusikoita Suomesta ja Virosta: hyvissä haastatteluissa aiheesta avautuivat mm.Järvelän suvun pelimannit ja Silver Sepp sekä ilahduttavan monet muut.

Lyhyen kestonsa vuoksi elokuva ehti tietenkin vain raapaista kanteleen pintaa, mutta välitti kumminkin aika luonteenomaista kuvaa esimerkiksi kansanmusiikin ympärille pystytetyiltä musiikkijuhlilta. Ainakin Kaustisen pingottamaton ja hosumaton, mutta eloisa tunnelma on jossain määrin tarttunut tähän elokuvaan. Pitkään Viljandissa viipyvä teos on vähintäänkin mielenkiintoinen kurkistus virolaiseen festarihenkeen.

Viljandiin Kansanmusiikin henki onkin seuraavaksi menossa katseltavaksi.

Tarkastaja, ulkopuolisuuden komedia: Anssi Mänttärin haastattelu

24.6.2011

Joka ikinen sielu, joka on käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla katsomassa filmin tai käynyt sen jälkeen romanttiseen kohtaamiseen Kitisenjoen rannalla tai filmin sijasta juonut itsensä känniin yöttömässä yössä, on kiitollisuudenvelassa Anssi Mänttärille. Parinkymmenen koko illan elokuvan ohjaaja ja aito suomalainen auteur on myös maailman pohjoisimman elokuvafestivaalin ideoija. Midnight Sun Film Festival 2011 toimi Mänttärin uusimman työn, Tarkastajan, maailmanensi-illan näyttämönä. Keskustelin nähdystä ohjaajan kanssa.

Anton Asikainen: Tarkastaja sai ensi-esityksensä teatteri Lapinsuussa torstai-iltana kello 23.15 loppuunmyydylle salille. Odotitko sellaista?
Anssi Mänttäri: En, en odottanut.
AA: Tarkastajanhan näki siinä yhdessä näytöksessä melkein enemmän ihmisiä kuin edellisen elokuvasi yhteensä!

Tähän Mänttärin vastaus on raikuva nauru. Elokuvantekijä on hyvin tietoinen asemastaan valtavirran reunamilla integriteettinsä säilyttäneenä anomaliana kollegoidensa joukossa.

AA: Sanoit ensi-illassa, että nyt tyylilaji valitsi aiheen.
AM: Yleensä asia on päinvastoin: aihe määrää tyylilajin. Mutta nyt päätinkin tehdä surrealistisen elokuvan, mikä määritti aiheen.
AA: Surrealistisen vai absurdin?
AM: No, tällaiset määrittelyt ovat sivuseikka. Tarkastaja lähti liikkeelle surrealistisena kertomuksena, mutta kirjoittamisen aikana se on kenties muuttunut joksikin muuksi.
AA: Siinä tuntuu tiettyjen kirjailijoiden vaikutus. Kafka on selviö, mutta entä esimerkiksi Gogol?
AM: Mä huomasin vasta kirjoittamisen jälkeen, että siinä on Kafkaa. Kirjoittaessa en ajatellut vaikutteita. Ja Gogolilta olen lukenut vain Kuolleet sielut hirveän kauan aikaa sitten. Viihdyn kyllä Venäjällä ja olen jonkinmoinen venäläisen kulttuurin fani, että ehkä se tuntuu sitten tahtomatta. Tarkastaja on kirjoitettu kerran lävitse ja siihen on  myöhemmin lisätty vain pari kohtausta, joista yksi on Aake Kallialan jakso. Tarina Francis Baconin kuolemasta on myös lisäys.
AA: Tarkastajassa on kohtaus, jossa Niko Saarela soittaa firmaan ja joutuu ikuiseen puhelinautomaattikierteeseen. Se on hieno esimerkki sellaisesta havaintojen tekemisestä, mihin ei muualla suomalaisessa elokuvassa törmää, ja ihmettelen, mistä se johtuu.
AM: Mä luulen, että se johtuu tuottajavetoisuudesta suomalaisessa elokuvassa. Siitä, että ohjaajat eivät enää valitse aiheitaan, vaan ne annetaan tuottajan taholta. Huomasitko muuten, kuka se puhelinpalvelun ääni oli?
AA: En...
AM: Minä! Ja mistä sen nuotin oppii? Sen: "Jos sinulla on laskutusasiaa, paina yksi..." Se on aina sama joka paikassa.

Tarkastaja ei ole missään perinteisessä mielessä "hyvä" elokuva so. se ei vastaa meille opetettuja nykyaikaisia standardeja: se vaikuttaa kovin vähän virtuoosimaisesti kuvatulta, sen näytteleminen tuntuu vanhanaikaiselta jne. Teknisten mittapuiden sijaan Tarkastaja on mitä suurimmassa määrin hyvä elokuva moraalisella ja ideologisella tasolla. Se tuntuu sillä tavalla aidolta ja peittelemättömältä, miltä suomalainen nykyelokuva ei tunnu. Sodankylän täyden salin Mänttärin absurdi komedia sai pidäkkeettömästi raikumaan naurusta.

AA: Tarkastaja on sellainen harvinainen elokuva, josta tietää, että se ei avaudu pelkästään käsikirjoituksen lukemalla, vaan ohjausprosessi merkitsee kaikkea.
AM: Kyllä. Siksi onkin ihmeellistä, että Elokuvasäätiössä hankkeita rahoitetaan nykyään pelkästään käsikirjoituksen perusteella. Ei tiedetä minkälaiset ihmiset sen käsikirjoituksen kuvaavat.
AA: Elokuvan tarkastaja selvittää vakuutuspetokseksi epäiltyä juttua ja kiertää jututtamassa asiaan liittyviä ihmisiä. Nämä haastateltavat muodostavat oman retkensä tuttujen kasvojen keskellä (mm. Aake Kalliala, Tom Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Antti Litja, Mats Långbacka, Leena Uotila, Matti Onnismaa). Se on melkoinen kavalkadi muiden näyttelijöiden ohella. Miten sinä teit roolituksen?
AM: Kaikki lähtivät mukaan ensi kysymällä. Pari näyttelijää perui tai korvattiin muista syistä, kuten sairastumisen vuoksi. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, nehän tietää, ettei mun leffassa tarvitse kauaa kuvauksissa olla! Tom Pöystin hahmo muuten perustuu oikeaan virkamieheen, jonka näin tv:ssä. Näyttelin sen hänelle eteen, ja Tom vei sitä siitä eteenpäin.
AA: Yksi parhaista joukossa on Anssi Mänttäri.
AM: Pyysin siihen ensiksi Heikki Peltolaa, mutta kun se ei päässyt, tein sen itse.
AA: Se on mainio kohtaus, ja olisi hauska nähdä Anssi Mänttäri näyttelemässä jonkun toisen ohjauksessa.
AM: Se olisi kiinnostavaa! Ilkka Vanteen kanssahan mulla on ollut tapana vierailla toistemme jutuissa.
AA: Tuohon kohtaukseen sisältyy myös aika paha klaffari.
AM: Tarkotat niitä silmälaseja? No, mä laitoin siihen Nikosta välikuvan, että se mun hahmo on voinut laittaa lasit siinä välissä. Sitten lopussa mä tarkoituksellisesti tuun pöytään lasit päässä ja otan ne sitten päästä.
AA: Miten sä suhtaudut klaffivirheisiin?
AM: Kyllä mä otan ne pois, mutta jos se on niin pieni, ettei sitä ensi katsomisella huomaa, niin ei se mua haittaa. Tarkastajassa on yksi kuva, jossa taustalle on jätetty "Teatterikorkeakoulu"-kilpi. Se on niitä klaffareita, joka on säästetty Törhöselle!
AA: En huomannut! Mutta mistä sä keksit Niko Saarelan (joka tekee hyvän roolin tarkastajana) pääosaan?
AM: Niko pystyy olemaan sellainen jokamies, joka rooliin tarvittiin. Niko hallitsee myös tekniikan, se ymmärtää esimerkiksi katsoa kameran suuntaan huoneesta toiseen liikkuessa, mikä helpottaa leikkausta.
AA: Oliko sillä merkitystä, että Niko Saarela on koomikko?
AM: Ei.
AA: Tarkastaja on tietysti kuva yhteiskunnasta, mutta samalla tämän yhden tyypin tarina. Elokuvan vakuutustarkastaja jää aina kaiken ulkopuolelle.
AM: Hän on liian rehellinen ja joutuu suljetuksi ulos.
AA: Mikä merkitys on Tarkastajan epätyypillisen voimakkailla väreillä kuten punaisella? Tuliko ne jälkisäädössä?
AM: Pääasiassa kuvaustilanteessa. Tarkastaja ei ole sellainen arkikuvaus kuin mun monet aikaisemmat, ja väreillä korostetaan tätä eroa. Punaisella noukitaan tyttö (Anna-Maija Tuokko), jotta katsoja kiinnittää siihen huomiota.
AA: Milloin sinä kuvasit Tarkastajan?
AM: Tammikuun puolivälissä. Käsikirjoitus syntyi joulukuun aikana ja kuvauspäiviä oli noin 16.
AA: Kerro vähän kappaleen Lumi sataa tänään ylöspäin synnystä. Se on paras kuulemani iskelmä noin kahteenkymmeneen vuoteen.
AM: Mä kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ja sanoin Askolle (Anssin veli ja elokuvien hovisäveltäjä), että tärkeintä on, että katsoja tunnistaa melodian sen eri muodoissa. Sitten Asko soitti mulle tän jutun ja mä en ollut varma: se kuulosti jotenkin tavalliselta. "Ootsä varma, että katsoja tunnistaa tän?" Asko murahti vaan: "Kyllä sen tunnistaa!" Loput säkeistöt kirjoitin Askon melodiaan.
AA: Siitä on viikko, kun mä sen kuulin, ja mä pystyn vieläkin hyräilemään sitä.
AM: Hyvä kuulla. Sehän olis hauskaa, jos joku laulaja poimisi sen tästä leffasta.

Kuinka katsoa elokuvia silmät kiinni

Sodankylä-sarja

Viimeiset Sodankylän tuliaiset ovat käsittelemättä, ja niitä yhdistää elokuvan kokeminen siinä epäedullisessa horrostilassa, joka käy tutuksi jokaiselle, joka yrittää saada kaiken mahdollisen irti festareista.

Portugalilaisen mestarin, Manoel de Oliveiran, El extraño caso de Angélica ("Angélican merkillinen tapaus", 2010) valui tämän kirjoittajan silmien editse lauantai-aamuna kello 10. Alla oli yö, jonka unessa vietettyjen tuntien laskemiseen ei tarvitse edes yhden käden kaikkia sormia. Skolimowskin Essential Killing jäi perjantain viimeiseksi, vaikka Janne Kuusen dokumentti Boheemi elää (kello 4.45) kovasti kiinnostikin. Ja vielä 6.30 olisi voinut katsoa viiksetöntä Matti Pellonpäätä Räpsyssä ja Dollyssä (kuinkahan moni siihen näytökseen jaksoi?)

De Oliveira on Elokuvan kansallisaarre, joka yli satavuotiaana ohjaa yhä leffan vuodessa. 30-luvulla aloittanut portugalilainen pisti pökköä pesään seitsemänkymppisenä ja on 80-luvulta lähtien pitänyt ripeää tahtiaan yllä. El extraño caso de Angélica sijoittuu 50-luvulle ja pohtii uskonnon ja tuonpuoleisen kysymyksiä. Sen päähenkilö on portugalinjuutalainen Isaac, amatöörivalokuvaaja, joka saa kutsun syvästi kristillisen suvun kauneimman tyttären ruumiinvalvojaisiin ikuistamaan Angélican muistoihin. Tämän yön jälkeen Isaac alkaa nähdä Angélican hahmon kaikkialla arjessaan.

Ensimmäiset 40 minuuttia luulin seuraavani mestariteosta, ja niinhän itse asiassa teinkin. De Oliveiran kirkkaan yksinkertaiseksi hioutunut tyyli sanoo sanottavansa selkeästi ja ekonomisesti, kaunein, puhtain kuvin, ja tarina puhuttelee. Samaan aikaan koin käytävän yksityistä sotaa rauhallisen tempon ja pahasti univelkaisten silmäluomieni välillä enkä tiedä, kumpi voitti. Teoksen abstrakti jälkimmäinen puolisko olisi joka tapauksessa vaatinut virkeämpää olotilaa kirkastuakseen: siinä Isaacin unet alkavat sekoittua todellisuuteen ja meno käy hilseen ylittäväksi. Päällimmäiseksi mieleen jäi pariin kertaan kankaalla vieraileva maata kuokkivien miesten ryhmä ja heidän koruton, sykähdyttävä laulunsa.

Toinen univelasta kärsinyt kiinnostavuus oli Apitchatpong Weerasethakulin kiehtova Loong Boonmee raleuk chat ("Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä", 2010), joka päätti omalta osaltani Sodankylän 2011 sunnuntain iltapäivässä.

Elokuvan koruttomuudessa voi hyvin nähdä sukulaisuutta de Oliveiran tyyliin: kuvat ovat kiehtovia, mutta yksinkertaisia. Tätäkään ei ollut missään nimessä helppo seurata vajavaisessa vireystilassa. Ohjaajan selitykset elokuvan kuusiosaisesta rakenteesta eri toteutustapoineen eivät avautuneet, pikemminkin elokuva vaikutti harvinaisen yhtenäiseltä. Pääteemaksi kohoaa kuoleman käsitteleminen parantumattomasti sairaan Boonmeen kautta. Ohjaaja tuo tarinaan myös yliluonnollisen elementin, kun keskushenkilön edesmenneet läheiset tulevat vierailulle. Lopulta on helppo olettaa, että tämä elokuva vain hyötyy uusista katseluista.

Sodankylässä avautui myös mahdollisuus nähdä kaksi kotimaista uutuusteosta, jotka selittämättömästi olivat jääneet näkemättä. Näistä Pirjo Honkasalon ITO - kilvoittelijan päiväkirja tuotti varsinaisen yllätyksen osoittautumalla viime vuoden parhaaksi pitkäksi kotimaiseksi. Iso osa elokuvan viehätystä juontuu sen päähenkilön, aiemmin nyrkkeilyä harrastaneen buddhalaismunkin, olemuksesta ja ilmeikkäistä kasvoista. Honkasalo kuvaa kauniisti kuvatussa ja rakennetussa kokonaisuudessa nuoren, epätyypillisen miehen sisäistä ja ulkoista maailmaa musertavassa urbaaniympäristössä, ja löytää tien poikkeuksellisen lähelle aihettaan. Tämä on Honkasalon paras elokuva.

Kun taas Hyvä poika ei ole Zaida Bergrothin paras elokuva. Silti se on toki keskimääräistä antoisampi suomalainen näytelmäelokuva. Hyvä poika lukeutuu kuitenkin ennemmin kokeilujen kuin valmiiden lopputulosten joukkoon. Eniten se kärsii siitä, että Elina Knihtilä epäonnistuu harvinaisen vaativassa roolissaan niin, ettei siitä oikein tahdo näyttelijää syyttää. Leila Manner on rooli, joka eläisi paremmin teatterin lavalla. Näyttelijä Manner teeskentelee lähes kaiken myös oikeassa elämässään eikä Knihtilä sen paremmin kuin Bergrothkaan löydä oikeaa tasapainoa tämän dilemman esittämiseen. Vastapainona on Leilan keskenkasvuinen poika Ilmari (Samuli Niittymäki), josta keriytyy kuin varkain viime vuosien kiehtovin suomalainen valkokangashahmo, sosiopaatti olosuhteiden puristuksessa.

Maailman pohjoisin leffavisa

Lauantai

1. Mitä paikkaa Aki Kaurismäki pelaa perinteisissä Sodankylä vs. Muu maailma -jalkapallo-otteluissa?
- Maalivahtia
2. Mikä seuraavista ei kuulunut v. -86 Sodiksen Uutta elokuvaa -sarjaan? A) Kurosawan Ran B) Tarkovskin Uhri C) Greenawayn ZOO D) Bressonin Raha

- D
3. Missä isossa asiassa ollaan elokuvissa Ihmispeto, The Narrow Margin ja Paluu tulevaisuuteen 3? Vastaus on samalla Peter von Baghin uusimman kirjan nimi.

- Junassa

4. Mikä on Atom Egoyanin aution saaren leffa?

- Jesus Christ Superstar
5. Minkämaalaisiksi seuraavat näyttelijät ovat syntyneet? A) Basil Rathbone B) Bela Lugosi

C) Jackie Weaver (3 pt.)
- A) Etelä-Afrikka B) Unkari/silloinen Itävalta-Unkari C) Australia
6. Kenen elokuvaan perustuu Wes Cravenin kauhuleffa Last House On The Left?

- Ingmar Bergmanin
7. Mikä vuoden – 87 teos merkitsi kansainvälistä läpimurtoa Souleymane Cissélle?

- Yeelen
8. Kenen ohjaajan 60-luvun teoksia ovat Tatuoitu loppuelämän, Tokion rakkikoira ja Tehtävänä murha?

- Seijun Suzukin
9. Musaa: Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.) – Cannibal Holocaust, Riz Ortolani
10. Musaa: Elokuva ja esittäjä? (2 pt.) – Kolmas mies, Anton Karas
---
11. Kuka seuraavista on ollut Festivaalin vieraana? A) Milos Forman B) Werner Herzog C) Ken Loach D) Chris Marker
- A
12. Atom Egoyan on yksi tämänvuotisista vieraista, mutta kuka oli edellinen kanadalaisvieras Festivaaleilla?
- Denys Arcand, 2002
13. Kenelle annettiin Sodankylä-palkinto viime vuonna?
- Anssi Mänttärille*
14. Kenen ohjaajan uraa uurtaviin teoksiin kuuluvat Meshes of the Afternoon, Witch's Cradle ja Ritual In Transfigured Time? (1 pt.)

- Maya Derenin
15. Mikä on valkoinen timantti Werner Herzogin samannimisessä dokumentissa? (1 pt.)
- Ilma-alus, zeppeliini
16. Minkä arvoista aatelista Burt Lancaster esitti Tiikerikissassa? (1 pt.)
- Ruhtinasta
17. Millä nimillä nämä näyttelijät tunnetaan paremmin? A) Marion Morrison B) Krishna Banji C) Allan Konigsberg (3 pt.)

- A) John Wayne B) Ben Kingsley C) Woody Allen
18. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Kultaiset korvarenkaat/Madame de…; Max Ophüls
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt., 49.34-51 TAI 5.00->)

- Andrei Rublev, Andrei Tarkovski
20. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)

- Shokkikäytävä, Sam Fuller

* Mänttäri oli iloista kyllä paikalla ja sai kanssakilpailijoiden suosionosoitukset