DocPoint-viikko
En näe kokonaisuutta, näen enää pilkkuja. Univaje saa selätysvoiton selkeästä ajattelusta.
Tuntikausia keskustelua elokuvasta ja elokuvista. Seurustelua tuttujen cinefiilien kanssa. Corona-Dubrovnik. Kamalaa, kamalaa musiikkia. Täydellinen elokuva: Jean Painlevén Cristaux Liquides, joka valuu kankaalla pelkkänä muotona, puhtaana tunteena, havainnon tallenteena, runoutena, kauneutena. Brigitte Bergin esittelyt Painlevén elokuvista luovat persoonallista viitekehystä. Kaikki luontodokumentit pitäisi tehdä seuraten Painlevén "Torin kyyhkyset" -teoksen näyttämää esimerkkiä.
Näitä elokuvia täytyy pohtia, niistä on uneksittava. On uneksittava. Ei haittaa, vaikka ei uneksisikaan, kunhan saisi nukkua. Pääsisi pilkuista.
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Werner & Martin & Fran
DocPoint-viikko
Forumin edessä taiteilee mustaihoinen Teräsmies trapetsilla.
Kello kaksi iltapäivällä Kolmen sepän patsaalla muutaman tusinan ihmisen vahvuinen joukko osoittaa mieltä Irakin poliittisten vankien puolesta. He saavat protestoida räikeää ihmisoikeuksien loukkausta vastaan ihan kaikessa rauhassa jopa kaupungin keskustan vallanneen poliittisesti latautuneen dokumenttielokuvafestivaalin aikana, sillä kolmekymmentä vuotta "irakin" toistamista viikottain televisiossa on muuttanut sanan osaksi kaupungin taustahälyä. Persia on niin kovin kaukanakin eivätkä levottomuudet siellä millään lailla vaikuta suomalaisiin, ellei lasketa niitä kolmea kuollutta tamperelaista viime syksyn ravintolapalosta.
Kaksi tuntia myöhemmin samalla paikalla on Coca-Colan uuden vitamiinivesijuoman esittely, jonka ilmaisnäytteitä jonottaa melkein aiempia mielenosoittajia vastaava väkimäärä.
Aikaisemmin päivällä Kinopalatsin vitossali on ääriään myöten täynnä festivaaliväkeä. Ohjaaja Dmitri Vasyukov on paikalla, kun hänen yhdessä Werner Herzogin kanssa ohjaamansa Happy People: A Year In The Taiga saa Suomen ensi-iltansa. Siperian ansastaja-metsästäjiä kuvaava elokuva saa arvostamaan entistäkin enemmän Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elämäntyötä alkuperäiskansojen kronikoitsijoina. Siinä missä Vuosi Taigalla on ulkopuolisen tutkimusretki vieraaseen kulttuuriin, ovat Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvat syventyneitä ja sisältä ulospäin kerrottuja teoksia.
Vasyukovin elokuvasta - Herzog on toiminut lähinnä neuvovassa roolissa - esitetään "kansainvälinen kopio". Siinä rumaa amerikkalaista aksenttia käyttelevät näyttelijät ovat puhuneet haastattelujen päälle. Onnettomuudeksi on myös ollut ratkaisu tilata jonkin verran nimeä itselleen hankkineelta Klaus Badeltilta mahtipontinen musiikkiraita, joka estää täydelleen ansastajien koko pitkän talven kestävän yksinäisyyden välittymisen. Heikkolaatuinen digitaaliprojisointi tekee lisää hallaa.
Perinteiseen luonnon kiertokulku -muotoon rakennetussa elokuvassa on kiinnostavatkin puolensa. Kuvattavien arki rutiineineen esitetään riittävän yksityiskohtaisesti, Mahtavan Jenisein vapautuminen jäistä on vaikuttava luonnonilmiö ja vierasta elämänmuotoa tuntee oppineensa ymmärtämään jossain määrin. Lisäksi on tietysti se nautinto, kun saa kuunnella Werner Herzogin jäljittelemätöntä englantilaista aksenttia.
Werner Herzogin ja Martin Scorsesen uusien elokuvien Suomen ensi-illat mahtuvat kymmenen tunnin sisään. Sviit.
Public Speaking on kepeä henkilökuva Fran Lebowitzista, esseististä, newyorkilaisesta ja naisesta, jolla on mielipide kaikesta. Lebowitz rakastaa puhumista ja nokkeluus on hänen tavaramerkkinsä. Aluksi tunnistettavan terävä juutalaisamerikkalainen huumori tuntuu tavanomaiselta helppojen naurujen kalastelulta, mutta pidempään Lebowitzin kanssa aikaa viettäessään alkaa nähdä, että sukkelan sujuvan jutun suoltamisen takana on kovaa sivistystä ja vankkumaton usko kirjojen voimaan. Neljännesmiljoona ihmistä on buuannut Lebowitzille samaan aikaan ja miljoonat ovat lukeneet hänen kirjojaan sekä artikkeleitaan arvostetuimmissa aikakauslehdissä. Se kertoo persoonallisesta ajattelijasta. Scorsesen elokuva on varsinaisesti Lebowitzin elokuva, sillä Scorsese antaa vain (Ellen Kurasin) kameran pyöriä, kun Lebowitz kertoo elämästään ja mielipiteistään suosikkiravintolansa suosikkipöydässään. Väliin leikataan Lebowitzia luennoimassa collegessa, Toni Morrisonin tai Conan O'Brienin haastateltavana sekä valikoituja arkistopätkiä mm. James Baldwinista ja Serge Gainsbourgista.
Public Speaking on tuotettu HBO Documentariesille.
Bio Rexistä ulos astuessa jossain Finlandia-talon suunnalla on ilotulitus.
Huomisen päänäytöksenä: Jean Painlevé Orionissa. Neljältä.
Forumin edessä taiteilee mustaihoinen Teräsmies trapetsilla.
Kello kaksi iltapäivällä Kolmen sepän patsaalla muutaman tusinan ihmisen vahvuinen joukko osoittaa mieltä Irakin poliittisten vankien puolesta. He saavat protestoida räikeää ihmisoikeuksien loukkausta vastaan ihan kaikessa rauhassa jopa kaupungin keskustan vallanneen poliittisesti latautuneen dokumenttielokuvafestivaalin aikana, sillä kolmekymmentä vuotta "irakin" toistamista viikottain televisiossa on muuttanut sanan osaksi kaupungin taustahälyä. Persia on niin kovin kaukanakin eivätkä levottomuudet siellä millään lailla vaikuta suomalaisiin, ellei lasketa niitä kolmea kuollutta tamperelaista viime syksyn ravintolapalosta.
Kaksi tuntia myöhemmin samalla paikalla on Coca-Colan uuden vitamiinivesijuoman esittely, jonka ilmaisnäytteitä jonottaa melkein aiempia mielenosoittajia vastaava väkimäärä.
Aikaisemmin päivällä Kinopalatsin vitossali on ääriään myöten täynnä festivaaliväkeä. Ohjaaja Dmitri Vasyukov on paikalla, kun hänen yhdessä Werner Herzogin kanssa ohjaamansa Happy People: A Year In The Taiga saa Suomen ensi-iltansa. Siperian ansastaja-metsästäjiä kuvaava elokuva saa arvostamaan entistäkin enemmän Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elämäntyötä alkuperäiskansojen kronikoitsijoina. Siinä missä Vuosi Taigalla on ulkopuolisen tutkimusretki vieraaseen kulttuuriin, ovat Lehmuskallion ja Lapsuin elokuvat syventyneitä ja sisältä ulospäin kerrottuja teoksia.
Vasyukovin elokuvasta - Herzog on toiminut lähinnä neuvovassa roolissa - esitetään "kansainvälinen kopio". Siinä rumaa amerikkalaista aksenttia käyttelevät näyttelijät ovat puhuneet haastattelujen päälle. Onnettomuudeksi on myös ollut ratkaisu tilata jonkin verran nimeä itselleen hankkineelta Klaus Badeltilta mahtipontinen musiikkiraita, joka estää täydelleen ansastajien koko pitkän talven kestävän yksinäisyyden välittymisen. Heikkolaatuinen digitaaliprojisointi tekee lisää hallaa.
Perinteiseen luonnon kiertokulku -muotoon rakennetussa elokuvassa on kiinnostavatkin puolensa. Kuvattavien arki rutiineineen esitetään riittävän yksityiskohtaisesti, Mahtavan Jenisein vapautuminen jäistä on vaikuttava luonnonilmiö ja vierasta elämänmuotoa tuntee oppineensa ymmärtämään jossain määrin. Lisäksi on tietysti se nautinto, kun saa kuunnella Werner Herzogin jäljittelemätöntä englantilaista aksenttia.
Werner Herzogin ja Martin Scorsesen uusien elokuvien Suomen ensi-illat mahtuvat kymmenen tunnin sisään. Sviit.
Public Speaking on kepeä henkilökuva Fran Lebowitzista, esseististä, newyorkilaisesta ja naisesta, jolla on mielipide kaikesta. Lebowitz rakastaa puhumista ja nokkeluus on hänen tavaramerkkinsä. Aluksi tunnistettavan terävä juutalaisamerikkalainen huumori tuntuu tavanomaiselta helppojen naurujen kalastelulta, mutta pidempään Lebowitzin kanssa aikaa viettäessään alkaa nähdä, että sukkelan sujuvan jutun suoltamisen takana on kovaa sivistystä ja vankkumaton usko kirjojen voimaan. Neljännesmiljoona ihmistä on buuannut Lebowitzille samaan aikaan ja miljoonat ovat lukeneet hänen kirjojaan sekä artikkeleitaan arvostetuimmissa aikakauslehdissä. Se kertoo persoonallisesta ajattelijasta. Scorsesen elokuva on varsinaisesti Lebowitzin elokuva, sillä Scorsese antaa vain (Ellen Kurasin) kameran pyöriä, kun Lebowitz kertoo elämästään ja mielipiteistään suosikkiravintolansa suosikkipöydässään. Väliin leikataan Lebowitzia luennoimassa collegessa, Toni Morrisonin tai Conan O'Brienin haastateltavana sekä valikoituja arkistopätkiä mm. James Baldwinista ja Serge Gainsbourgista.
Public Speaking on tuotettu HBO Documentariesille.
Bio Rexistä ulos astuessa jossain Finlandia-talon suunnalla on ilotulitus.
Huomisen päänäytöksenä: Jean Painlevé Orionissa. Neljältä.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Lauantain Tärppi
DocPoint-viikko
Jean Painlevé on se syy miksi täällä ollaan. Mutta varataan se huomisen Tärpiksi. Ihan lyhyesti:
Bio Rex. 22.00. Martin Scorsese. Public Speaking.
Koska se on Scorsese.
Jean Painlevé on se syy miksi täällä ollaan. Mutta varataan se huomisen Tärpiksi. Ihan lyhyesti:
Bio Rex. 22.00. Martin Scorsese. Public Speaking.
Koska se on Scorsese.
Sisäpiirissä ja ihan pihalla
DocPoint-viikko
Kello 23.30 innostunut, känninen irlantilainen pitää kasvojaan seitsemän sentin päässä omistani ja sylkee niille Guinnessia aina lausuessaan s:n ja p:n. Ken Wardrop puristaa kättäni ja kerron kirjoittaneeni hänen elokuvistaan aika paskan jutun johonkin lehteen.
Tavallinen perjantai.
Hetkeä myöhemmin vähän sivummalla pari filkkareilta tuttua kyselee, mitä olen nähnyt tänään ja kannattiko nousta aamulla.
No, kannatti.
Kello 17: Näyttelijä on yhä täällä
I'm Still Heren puolivälissä Joaquin Phoenixin avustaja kyykistyy yön keskellä nukkuvan näyttelijän sängyllä ja paskantaa tämän suuhun.
On ihan mahdollista JA uskottavaa, että niin tapahtui. On myös mahdollista, että kohtaus on toteutettu trikein.
Selvää on, että jotkut kohtauksista tässä elokuvassa on ohjattu ja näytelty: sen näkee leikkauksesta ja kameroiden asemoinnista. Esimerkkeinä Phoenixin törmääminen autolla suoja-aitaan - missä kamera siirtyy yhtäkkiä auton sisältä ulkopuolelle -, tapaaminen Sean Combsin kanssa sekä ilmeisimpänä kohtaus, jossa tähti ryntää autosta metsään paniikissa katuen päätöstään luopua näyttelemisestä. Hämmentävää on kuitenkin se, mikä ei ole teeskentelyä: Phoenixin ylipainoisuus, käheytynyt ääni, parta, irtautuminen elokuvista ja naisen läsnäolon täydellinen puute elämästä. Jos Phoenixin projekti on illuusiota, se on sitä pidemmälle vietynä kuin koskaan aikaisemmin. Aivan varmasti kyseessä on reaktio, joka pohjautuu todelliseen turhautumiseen.
Ja sen tunteen jakaa elokuvan ohjaaja, Casey Affleck, Joaquin Phoenixin lanko. Olipa I'm Still Here faktaa tai fiktiota, sen maali on hillittömyyksiin levinnyt julkkiskulttuuri buuavine paparazzeineen, toisiaan kopioivine talk show'ineen, juoru-uutisineen, medioiden suorittamine julkisine teilaamisineen ja lopuksi vielä itsetyytyväisyydestä pullistelevine amatöörinetti"kriitikoineen".
Affleck kysyy elokuvallaan lopulta, minkä takia meitä kiinnostaa näin silmittömästi yksi mies, joka on kuuluisa vain, koska hänen työnsä - entinen työnsä? - on julkista, kopioitavissa ja leviävää. Elokuvan päähenkilö ei lopulta ole kovin kiinnostava ihminen (vaikka hänen työnsä on saattanut olla). Mutta elokuva on. Se, mitä I'm Still Herestä saa todella mukaansa on vakaumus, että Casey Affleckin olisi syytä ohjata lisää. Hänellä on siihen lahjoja. I'm Still Here on siksi taitavaa työtä kuvauksen, rytmityksen ja rakenteen osalta.
Kello 19: Unettomuus tuntuu tältä...ehkä
Mykkäelokuvanäytös oli kuulemma hieno Palefaceineen, mutta tyytyväisenä katsoi samaan aikaan Good Night Nobodyakin. Vaikkei ihan sitä vastannutkaan, mihin oli varautunut, sveitsiläisen Jacqueline Zündin pieni elokuva oli kiinnostava yritys elokuvan keinoin tavoittaa unettomuuden tuntu. Good Night Nobody oli yllättävän perinteinen dokumenttielokuva, jossa vuorottelivat kuvattavien kertomukset, tunnelmoivat kuvat ja ambient-musiikki. Neljästä henkilöstä ehdottomasti söpöin oli shanghailainen hoitsu ja erikoisin itä-eurooppalainen Fedor, mies, joka ei ole nukkunut 20 vuoteen, ja jolle vika on tuonut kuuluisuuttakin, liiaksikin.
Ohjaaja oli paikalla Kinopalatsissa ja sai vastata joukkoon tylsiä kysymyksiä. Se selvisi kuitenkin, ettei hän toivonut kenenkään nukahtavan elokuvaa katsoessaan.
Kello 21: Mehän voitetaan Oscar
Inside Job on vuoden dokumentti-Oscar-ehdokkaista huudelluin, ja mikäs siinä. Mutta irtopisteitä vaatimattomuudesta se ei kerää.
Elokuva alkaa tekstiplanssilla, jossa ilmoitetaan, että seuraavassa kerrotaan, miten vuoden 2008 talouspamahdus tapahtui. Ai, kiitos. Tekstiplansseja seuraa pitkin elokuvaa, ja useimmissa tiedotetaan, kuinka se ja se roisto ei suostunut tekijöiden haastateltavaksi. Aika iso ihme.
No, Inside Job on sinänsä pätevä ja huolelliseen taustatutkimukseen pohjautuva, kansanomaisen selkeä esitys talouskuplan syistä ja seurauksista, joka kannattaa kyllä katsoa oppiakseen tilaisuuden tullen. Mutta e l o k u v a n a se ei totta vie ole mitään errolmorrisia. Päähuomio on asioiden kertomisessa, visuaalisen annin jäädessä keppihevoseksi. Välillä soitetaan huonoa rokkia, että pilleri menisi alas iisimmin.
Parasta leffassa ovat hetket - ja niitä on useita - joissa tekijät saavat haastateltavansa kiinni silkasta valehtelemisesta. Se on virkistävää. Ilolta tosin nakertaa terää tieto, että näillä jätkillä on miljoonien dollareiden omaisuus, eivätkä he jää teoistaan koskaan edesvastuuseen. Päin vastoin, liki jokainen Obaman kanslian talousasiantuntijoista on niitä samoja, jotka saivat aikaan maailmanlaajuisen laman.
Ohjaaja-kirjoittaja Charles Ferguson on katsonut sopivaksi päättää elokuvansa sellaiseen loppulauseeseen, että sen jälkeen vähän jokaisen sanakirjan määritelmä "kornista" tuntuu valjulta.
Kello 23.30 ->
Iloinen, tamperelaisille elokuvaihmisille tuttu irlantilainen pukuveikko kääntyy pärskimään jonkun toisen kasvoille Corona-baarissa. Huitaisen Schweppes Russianin - jäillä - naamaan. Jostain ilmestyy vielä pari tuttua sekä joku espanjalainen, joka opettaa minut lausumaan 'victor erice' oikein.
Aika lähteä yöpaikkaan nukkumaan liian vähän.
Kello 23.30 innostunut, känninen irlantilainen pitää kasvojaan seitsemän sentin päässä omistani ja sylkee niille Guinnessia aina lausuessaan s:n ja p:n. Ken Wardrop puristaa kättäni ja kerron kirjoittaneeni hänen elokuvistaan aika paskan jutun johonkin lehteen.
Tavallinen perjantai.
Hetkeä myöhemmin vähän sivummalla pari filkkareilta tuttua kyselee, mitä olen nähnyt tänään ja kannattiko nousta aamulla.
No, kannatti.
Kello 17: Näyttelijä on yhä täällä
I'm Still Heren puolivälissä Joaquin Phoenixin avustaja kyykistyy yön keskellä nukkuvan näyttelijän sängyllä ja paskantaa tämän suuhun.
On ihan mahdollista JA uskottavaa, että niin tapahtui. On myös mahdollista, että kohtaus on toteutettu trikein.
Selvää on, että jotkut kohtauksista tässä elokuvassa on ohjattu ja näytelty: sen näkee leikkauksesta ja kameroiden asemoinnista. Esimerkkeinä Phoenixin törmääminen autolla suoja-aitaan - missä kamera siirtyy yhtäkkiä auton sisältä ulkopuolelle -, tapaaminen Sean Combsin kanssa sekä ilmeisimpänä kohtaus, jossa tähti ryntää autosta metsään paniikissa katuen päätöstään luopua näyttelemisestä. Hämmentävää on kuitenkin se, mikä ei ole teeskentelyä: Phoenixin ylipainoisuus, käheytynyt ääni, parta, irtautuminen elokuvista ja naisen läsnäolon täydellinen puute elämästä. Jos Phoenixin projekti on illuusiota, se on sitä pidemmälle vietynä kuin koskaan aikaisemmin. Aivan varmasti kyseessä on reaktio, joka pohjautuu todelliseen turhautumiseen.
Ja sen tunteen jakaa elokuvan ohjaaja, Casey Affleck, Joaquin Phoenixin lanko. Olipa I'm Still Here faktaa tai fiktiota, sen maali on hillittömyyksiin levinnyt julkkiskulttuuri buuavine paparazzeineen, toisiaan kopioivine talk show'ineen, juoru-uutisineen, medioiden suorittamine julkisine teilaamisineen ja lopuksi vielä itsetyytyväisyydestä pullistelevine amatöörinetti"kriitikoineen".
Affleck kysyy elokuvallaan lopulta, minkä takia meitä kiinnostaa näin silmittömästi yksi mies, joka on kuuluisa vain, koska hänen työnsä - entinen työnsä? - on julkista, kopioitavissa ja leviävää. Elokuvan päähenkilö ei lopulta ole kovin kiinnostava ihminen (vaikka hänen työnsä on saattanut olla). Mutta elokuva on. Se, mitä I'm Still Herestä saa todella mukaansa on vakaumus, että Casey Affleckin olisi syytä ohjata lisää. Hänellä on siihen lahjoja. I'm Still Here on siksi taitavaa työtä kuvauksen, rytmityksen ja rakenteen osalta.
Kello 19: Unettomuus tuntuu tältä...ehkä
Mykkäelokuvanäytös oli kuulemma hieno Palefaceineen, mutta tyytyväisenä katsoi samaan aikaan Good Night Nobodyakin. Vaikkei ihan sitä vastannutkaan, mihin oli varautunut, sveitsiläisen Jacqueline Zündin pieni elokuva oli kiinnostava yritys elokuvan keinoin tavoittaa unettomuuden tuntu. Good Night Nobody oli yllättävän perinteinen dokumenttielokuva, jossa vuorottelivat kuvattavien kertomukset, tunnelmoivat kuvat ja ambient-musiikki. Neljästä henkilöstä ehdottomasti söpöin oli shanghailainen hoitsu ja erikoisin itä-eurooppalainen Fedor, mies, joka ei ole nukkunut 20 vuoteen, ja jolle vika on tuonut kuuluisuuttakin, liiaksikin.
Ohjaaja oli paikalla Kinopalatsissa ja sai vastata joukkoon tylsiä kysymyksiä. Se selvisi kuitenkin, ettei hän toivonut kenenkään nukahtavan elokuvaa katsoessaan.
Kello 21: Mehän voitetaan Oscar
Inside Job on vuoden dokumentti-Oscar-ehdokkaista huudelluin, ja mikäs siinä. Mutta irtopisteitä vaatimattomuudesta se ei kerää.
Elokuva alkaa tekstiplanssilla, jossa ilmoitetaan, että seuraavassa kerrotaan, miten vuoden 2008 talouspamahdus tapahtui. Ai, kiitos. Tekstiplansseja seuraa pitkin elokuvaa, ja useimmissa tiedotetaan, kuinka se ja se roisto ei suostunut tekijöiden haastateltavaksi. Aika iso ihme.
No, Inside Job on sinänsä pätevä ja huolelliseen taustatutkimukseen pohjautuva, kansanomaisen selkeä esitys talouskuplan syistä ja seurauksista, joka kannattaa kyllä katsoa oppiakseen tilaisuuden tullen. Mutta e l o k u v a n a se ei totta vie ole mitään errolmorrisia. Päähuomio on asioiden kertomisessa, visuaalisen annin jäädessä keppihevoseksi. Välillä soitetaan huonoa rokkia, että pilleri menisi alas iisimmin.
Parasta leffassa ovat hetket - ja niitä on useita - joissa tekijät saavat haastateltavansa kiinni silkasta valehtelemisesta. Se on virkistävää. Ilolta tosin nakertaa terää tieto, että näillä jätkillä on miljoonien dollareiden omaisuus, eivätkä he jää teoistaan koskaan edesvastuuseen. Päin vastoin, liki jokainen Obaman kanslian talousasiantuntijoista on niitä samoja, jotka saivat aikaan maailmanlaajuisen laman.
Ohjaaja-kirjoittaja Charles Ferguson on katsonut sopivaksi päättää elokuvansa sellaiseen loppulauseeseen, että sen jälkeen vähän jokaisen sanakirjan määritelmä "kornista" tuntuu valjulta.
Kello 23.30 ->
Iloinen, tamperelaisille elokuvaihmisille tuttu irlantilainen pukuveikko kääntyy pärskimään jonkun toisen kasvoille Corona-baarissa. Huitaisen Schweppes Russianin - jäillä - naamaan. Jostain ilmestyy vielä pari tuttua sekä joku espanjalainen, joka opettaa minut lausumaan 'victor erice' oikein.
Aika lähteä yöpaikkaan nukkumaan liian vähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)