Dennis Hopper, amerikkalainen ystävä
Kun Monroe palasi retkiltään - siitä tuonnempana - Tampereelle viime lauantaina, saimme kuulla Dennis Hopperin pois menosta. Se oli tieto, jota oli osattu odottaa jo hyvän aikaa, sillä taistelu eturauhassyövän kanssa ei ollut lyhyt. Uutinen maistui metallisen lopulliselta, kuten tällaiset ilmoitukset aina, syksyisen suruiselta ja häivähtävän epäuskottavalta, niin kuin toistuvasti käy, kun kuulutetaan sellaisen ikonin menehtymisestä, joka on kulkenut kuvana muistissa koko muistin olemassaolon ajan. Yksistä tulee tähtiä taitojensa ansiosta, toiset kiittävät kuuluisuudestaan kauneuttaan ja kolmannet - ne, joihin Dennis Hopper erottamattomasti kuuluu -, no, heitä ilman elokuvia ja sen tuottamia tähtiä ei ole olemassa. Sillä he kuuluvat persooniensa kautta elokuvaan yhtä vääjäämättömästi kuin lihas luuhun, he tuovat kameran vangitsemaan kuvaan kasvot ja olemuksen, jotka tekevät katsomisesta välittömästi aktiivista ja osallistuvaa toimintaa.
Kuinka moni näyttelijä voi Dennis Hopperin lähdön jälkeen lyödä pöytään yhtä vaikuttavan listan ohjaajia? Hopperin elokuvallinen perusolemus löydettiin varhaisessa vaiheessa ja hän teki jo kaksikymppisenä roolit Nicholas Rayn ja George Stevensin elokuvissa. Myöhemmin hän näytteli Francis Ford Coppolalle, Wim Wendersille ja David Lynchille. True Romancessa hän ehti jo aivan Quentin Tarantinon uran alkuvaiheessa lukea tämän tekstiä - Hopperin selitys Christopher Walkenin mafioson sisilialaisista juurista on elokuvan siteeratuimpia kohokohtia. Kaikkeen edellä mainittuun on sisään kirjoitettuna ennakkoluulottoman ja näkemyksellisen etsijän tunnusmerkit. Itse muistan Hopperin nerokkaan tanskalaisen dokumentaristin Jörgen Lethin "Amerikkalaisesta Esseestä" New Scenes From America, jolle hän vain lainasi olemuksensa ja täytti näin ratkaisevan puuttuvan palasen kokonaisuudessa.
Olennaisin Dennis Hopperista on kuitenkin tallennettu kahteen syvälle tunkeutuvaan roolityöhön kahdessa ohittamattomassa elokuvassa: Ilmestyskirja. Nyt ja Blue Velvet. Molemmat roolit ovat sellaisten palkintojen arvoisia, jollaisia ei ole vielä keksittykään. Ensin mainitussa, joka on kaiken kaikkiaankin täynnä elämää suurempia tyyppejä, Hopper ilmestyy elokuvaan sen loppupuolella höyrähtäneenä hippinä, joka luulee löytäneensä elämän tarkoituksen Marlon Brandon sekopäisestä everstistä. Roolityö on tehty kameroille hyvin luultavasti vahvassa huumehöyryssä, mikä voisi selittää näyttelijän eleiden ja kimeän luennan erikoisen autenttisuuden ja kiihkoisan intensiteetin; ennemmin kuin vuorosanoja latoen, Hopper tuntuu kääräisseen käsikirjoituksen rullalle ja poltelleen sen keuhkoihinsa, niin että henkilöhahmosta on tullut yhtä näyttelijän kanssa. Hopper onnistuu tekemään naurettavasta kuvajournalistista (!), jolla Coppola ja Milius tekevät sardonista pilkkaa hippiaatteen kestämättömästä puolesta, inhimillisen olennon, jonka kiihkeyteen asiansa puolesta huomaamatta samaistuu. Hän ei ole vielä huomannut sitä, minkä Hopperin ja Peter Fondan hahmot vuosikymmentä aiemmin Hopperin kuuluisimmassa ohjauksessa Easy Rider onnistuivat oivaltamaan: "We blew it, man."
Frank Booth Blue Velvetissä on paperilla kekseliäs kokoelma omituisia päähänpinttymiä ja merkillisiä reaktioita, mutta muistettavan ja muistellun siitä tekee Hopperin kaikkia rajoja halveeraava tulkinta, jossa mennään syvemmälle idissä piilevään sadismiin ja perversioon kuin koskaan aikaisemmin. Kenties jotain vastaavaa oli nähty jo jossain alemman tason filmissä, mutta tämän tason älyn, taidon ja rohkeuden yhdistelmää ei näin dekadentti ihmistyyppi ollut vielä saanut tulkitsijakseen.
Molemmissa elokuvissa näkemykselliset ohjaajat osasivat myös käyttää Hopperin ikonimaisia piirteitä - syvältä kallosta hätkähdyttävästi pistävät silmät, terävä petoeläimen nenä, ironinen hymy, joka saattoi alkaa ystävällisenä ja pelkästään kameran liikkeestä muuttua pelottavaksi - ja ääntä, joka tuli kuin kurkusta puristamalla.
Valkokangasuransa ohella Dennis Hopper eli suorastaan stereotyyppisen "rimpuilevan taiteilijan" elämän viisine avioliittoineen (joista yksi kesti viikon) ja huumejaksoineen, jotka huipentuivat 80-luvun alussa alastomana harhailuun jossain Meksikossa. Itse asiassa kun kokonaisuutta katsoo, käy ihmettelemään, että elämäntapataiteilija selviytyi normaaliin ikään. Onneksi poikkeus joskus testaa säännön.
Mitä vielä voi lisätä? Tuntuuko yllä kirjoitetun valossa edes yllättävältä, että Hopper oli myös lukuisissa gallerioissa näyttelyitä pitänyt taidemaalari, valokuvaaja ja taiteenkerääjä, jonka kokoelmaa luonnehditaan yhdeksi Pohjois-Amerikan vaikuttavimmista yksityiskokoelmista?
Dennis Lee Hopper, 17.5.1936 - 29.5.2010, oli kaikkien tämän maailman easyriderien kriitikko. Toivottavasti ei viimeinen.
* määritelmää muokattu julkaisun jälkeen
